* * * * *
Seuraavana aamuna tiesi koko pappila, karjapiiasta ja muonarengistä alkaen, että Heikki Heikinpoika, jota itsekukin oli komentanut ja renkinään pitänyt, joka oli ollut niin rivakka töissään ja naseva puheissaan, oli Sarvimäen paronin ainoa poika.
— Enkös minä sitä koko ajan ihmetellytkin, kun se oli niin nättiruokainen, päivitteli Riikka. — Ei meikäläiset niin vähällä elä.
— On niillä herrain nulikoilla metkunsa, tuumi vanha Ananias, ruotilainen.
Martta oli toisten ihmetellessä ja päivitellessä yks kaks toimittanut entiselle käskyläiselleen lämpimän kylvyn. Poikahan oli tahallaan pitänyt kasvonsa likaisina, jotta häntä olisi vaikeampi tuntea. Kai hänet oli puhtaana vietävä kotiin.
Sarvimäen nuori paroni istui jonkin verran nolona pastorin huoneessa. Pastori oli puhunut hänelle pitkään ja isällisesti. Henrik oli tottunut toisenlaiseen äänilajiin kotonaan. Selkäpiitä karmi hänen ajatellessaan äitipuolen soimauksia ja ruikutusta.
— Paljon huolta olet isällesi ajattelemattomuudellasi tuottanut, sanoi pastori. — Hänen on täytynyt keskeyttää kylpykautensa, jättää paronitar Saksaan ja yksin matkustaa Suomeen.
— Mitä! huudahti Henrik ja hypähti pystyyn — onko maman jäänyt Saksaan? No silloin on kaikki hyvin, isän kanssa kyllä tulen toimeen. Hän toruu ja pauhaa kyllä kovin, mutta leppyy pian. Ja tietääkö pastori, suoraan sanoen isä on iloinen päästessään takaisin rakkaaseen Sarvimäkeensä. Hän on uhrilammas, jota maman nauhasta taluttaa kylpypaikkoihin.
— Poika, poika, varoitti pastori. — Sopimatonta on noin puhua vanhemmistaan.
Mutta Henrikin paha tuuli oli nyt kuin poispyyhkäisty. Hän rakasti isäänsä ja iloitsi, kun kerrankin ilmaantui tilaisuus oleskella hänen kanssaan kotona ilman äitipuolen häiritsevää läsnäoloa.