Lastenhuoneessa oli tapahtuma herättänyt vilkkaan hälinän ja ajatusten vaihdon.
— Kuinka hirveän romanttista, selitti Ulla. — Ajatelkaa, täällä hän kantoi vettä ja halkoja Riikalle ja lakaisi pihan ja hoiti hevoset ja sen semmoiset ja nukkui luhdissa ja söi väen kanssa keittiössä. Ja Sarvimäellä hänellä on palvelija joka sormelle ja hienot vaatteet ja höyhenpatjat. Sehän on aivan kuin Alfred Suuri tai Kustaa Waasa. — Kai hänestä vielä tulee Suomen vapauttaja vai mitä luulet, Liisi?
— Kyllä varmaan, kehui Kaarlokin. — Heikki on niin rohkea ja pelkäämätön.
Tyyra ei ollut vaihtanut sanaakaan keskustelun aikana. Hän oli syvästi masentunut.
Hedda Gyllenheimin veli! Ja hän oli kohdellut häntä kuin sivistymätöntä renkiä. Mutta missä ihmeessä hänen järkensä oli ollut, kun ei hän huomannut, että Heikki sentään oli hienompi kuin tavalliset renkipojat!
— Kyllä nyt Tyyraa harmittaa, sanoi Joju armottomasti. — Ei kai sinua tänä kesänä Sarvimäkeen kutsuta.
— Tämä on meille kaikille hyvä opetus, sanoi Minna, — ihmistä tulee kohdella hänen ansioittensa mukaan eikä vain säätyyn katsoen.
Heikki oli tullut sisään ja pysähtynyt ovelle. Hän oli painanut umpeen toisen silmänsä ja tirkisti pahankurinen ilme kasvoillaan Tyyraa.
Kaarlo ja Lauri hyökkäsivät hänen kimppuunsa.
— Heikki, menetkö nyt kotiisi? huusivat he. — Meille tulee sinua kauhean ikävä.