Miksi katseli toinen herroista häntä niin tarkkaan? Hän teki levottoman liikkeen, ja silloin Minnakin huomasi kuuntelijat. Heleä puna peitti hänen kuulakat poskensa, ja herkät huulet värisivät.
— Anteeksi, sanoi Ulrik Schöring. — Tunkeudumme sisään kuin varkaat, mutta talon koko väki tuntuu olevan tipotiessään. Pihalla ei ollut ketään, portailla ei näkynyt ainoatakaan sielua, ja niin me uskalsimme tänne asti.
Minna sulki pianon.
— Lapset ovat krokettikentällä ja äiti ja Martta leivintuvassa. Isä kai kirjoittaa saarnaa työhuoneessaan. Meillä oli täällä Markin kanssa pieni soittohetki.
— Onko Mark sukulaisenne? kysyi Fred Hassel.
— Ei, hengenheimolainen vain, vastasi Minna ystävällisesti hymyillen pojalle.
— Hän on orpo, lisäsi hän pojan poistuttua huoneesta. — Hänen vanhemmistaan ei oikeastaan tiedetä mitään.
Ja hän kertoi muutamin sanoin pojan tarinan.
Fred Hassel kuunteli jännittyneenä.
— Hän on niin jonkun näköinen, sanoi hän hitaasti. — Melkein voisi luulla — — — Jumalani, ei, se on mahdotonta. Schöring, old boy, päätäni huimaa.