— On paras odottaa, saavatko he muualta. Sittenhän vielä on aikaa. —
Äiti astui takaisin samaa lokaista maantietä, jota äsken oli Harjulaan kulkenut.
Olisihan hänen pitänyt arvata. Eikö ollut turhaa näin nöyrtyä? Kyyneleet kihosivat hänen silmiinsä. Hän oli väsynyt, elämä oli harmaata, lohdutonta.
Pikkupappilassa odotettiin malttamattomasti hänen tuloaan. Ulla oli kertonut Minnalle ja Martalle, että äiti oli mennyt Harjulaan, ja he arvasivat hänen asiansa. Minna pusersi tuskaisesti kätensä ohimoilleen. Martan sydämessä syttyi toivon kipinä.
Mooses setä oli kyllä itara, mutta hän oli hyvä. Kunpa äiti saisi hänelle puhua.
— Nyt äiti tulee, huudahti Ulla.
Tytöt juoksivat ikkunalle. Ja maantiellä he näkivät äitinsä pyrkivän eteenpäin sateessa ja tuulessa, hameen liepeet loassa, märkänä, väsyneenä, hartiat kumarassa.
He saattoivat lukea hänen olemuksestaan käynnin tuloksen.
Ja seistessään siinä ikkunan ääressä toisiinsa lujasti pusertuneina sisaret tunsivat, etteivät he koskaan, koskaan elämässään tulisi tätä näkyä unohtamaan.
Heidän kaunis, ylpeä äitinsä nöyrtyneenä, murtuneena.