Pieni rasia tuli näkyviin. Henrik otti siitä siron kultasydämen vitjoineen.
— Tämä on sinulle, sanoi hän ja ripusti korun tytön kaulaan.
— Ah! pääsi tyttöjen ihastuneilta huulilta.
Lotti juoksi peilin eteen ja tarkasti kuvaansa pää vinossa.
— Olenko nyt prinsessan näköinen? kysyi hän totisesti.
— Voi sinuas, turhamainen naissielu, nauroi Henrik. Tietenkin olet prinsessan näköinen, koska olet prinsessa.
— Lotti on naurettava, sanoi Tyyra nyreästi kääntyen Ullan puoleen, ja Henrik on yhtä naurettava ja lapsellinen.
Everstinna Örnfelt oli Henrikiä kohtaan sulaa ystävyyttä ja päivänpaistetta.
Joju oli niin kiintynyt nuoreen paroniin. Hän suorastaan jumaloi häntä. Ja Tyyra ihaili niin suuresti Hedda Gyllenheimiä. Heidän täytyi usein olla yhdessä Helsingissä.
Tyyra rypisteli silmäkulmiaan äidin imartelevaa puhetta kuullessaan. Häntä hävetti — miksi äiti oli niin mairea — siksikö, että Henrik oli paroni?