Pahin pilkkakirves, Harjulan Mikko, piiloutui toisten selän taa peittääkseen poskiaan, jotka olivat pullollaan nisua.
Mutta nimismiehen haukansilmä oli keksinyt Markin, jolla oli molemmat kädet täynnä leivänreunoja.
— Älkää olko niin nälkäiset kuin sudet, sanoi hän poikaan kääntyen tuimalla äänellä. — Säästäkää omillekin lapsille jotain.
Vielä kerran iskettyään vapiseviin vieraisiin tuikean katseen hän poistui. Lapset seisoivat kauan aikaa sanattomina. Mark nieli itkua. Hänen herkkä mielensä oli syvästi loukkaantunut. Talon nuoret, joita kaikkiaan oli kahdeksan, lohduttivat heitä.
— Ei isä pahaa tarkoittanut. Sattui vain olemaan huonolla tuulella.
Mutta ilo ei enää tahtonut ilolle tuntua. Lapsia hävetti isäntäväen puolesta.
Kahvitarjottimeen ei enää koskettu. Yksi toisensa jälkeen vieraista hiipi pihalle, jonka takana joutunut pellava odotti nyhtäjiään.
Mutta vasta kun Minna kirkkaalla äänellään aloitti piirilaulun, väistyi ahdistus. Käsi tarttui käteen, piiri muodostui viheriälle tantereelle ja reippaana kaikui laulu.
Kättä annan ma sinun, luota lujasti minuun, etten erkane sinust', vaikka kivetkin kiljuis, kaikki muutkin, kanssa puutkin, meri mustaksi muuttuis.