Kirkkaana kiilsi metallipallo pylvään nenässä Kaunialan puutarhassa. Ulrik Schöring itse oli omakätisesti aamulla kiilloittanut sen tummuneen pinnan.
— Sen tulee olla kuvana Kaunialan ja Schöringien jälleennousemisesta, selitti hän Kristiina tädille.
Suihkulähde sammaltuneen tonttu-ukon jalkain juuressa oli taas toimessa. Vedenneito oli puhdistettu hämähäkinseiteistä, pienen huvihuoneen ikkunat hehkuivat elokuun auringon kullassa ja vanha keilahuone oli avattu.
Ja vasta maalatun päärakennuksen ikkunarivit tuntuivat katselevan hyväksyvinä pihalla astelevaan mieheen, melkein kuin sanoisivat ne:
— Kiitos siitä, että talossa taas vallitsee järjestys ja vanha isäntävalta.
Kristiina Blylodh istui korkeaselkäisessä nojatuolissaan ja luki aamurukouksen vanhasta rukouskirjastaan. Saman rukouksen hän oli lukenut jo kuusikymmentäviisi vuotta samana päivänä, ja sitä ennen oli sen hänelle lukenut äiti tai Gustaava sisko.
Hän sulki kirjan ja katseli ulos yli puiston puiden ja vehmaan ruohonurmen.
Vuosia oli kulunut siitä kun hänen syntymäpäiväänsä vietettiin Kaunialassa. Hän pani kätensä ristiin.
— Kiitos, Jumala, antimistasi. Kiitos suruista, kiitos iloista.
Kaksi voimakasta kättä kiertyi hänen ympärilleen.