— Kristiina täti uneksii. Uneksii eikä kuule kavionkopsetta, joka ilmoittaa vieraiden saapuvan. Alas heitä vastaanottamaan, sinä vanha uskollinen täti kulta! Ovet auki! Kaunialalla ei ole mitään salattavaa enää. Pystyotsin astuu Kaunialan isäntä vastaanottamaan vieraitansa.
Ulrik Schöringin ääni oli riemua ja voitoniloa täynnä.
Hän tarttui vanhan tädin käsivarteen ja vei hänet portaita alas miltei juoksujalkaa.
— Varovasti, varovasti, hullu poika, torui Kristiina täti, aiotko taittaa jalkani itse syntymäpäivänäni? Oletko enää kaksikymmenvuotias poika?
Täti oli niin liikuttunut, että hänen täytyi torua. Muutoin hän olisi purskahtanut itkuun, ja vetistelemistä ei Kristiina neiti suvainnut. Hän ei ollut hempeämielinen.
— Mutta minähän olen kaksikymmenvuotias tänään, täti kulta, nauroi Ulrik.
Hän kumartui vanhan neidin puoleen ja painoi vallattoman suutelon hänen poskelleen.
— Tiedätkö, täti kulta, kuka tänään tulee tänne?
— Kemellit ja Örnfeltit ja niemeläiset ja pappilan väki tietenkin.
— Entä vielä?