Hän lähensi huuliaan vanhan neidin korvaan ja kuiskasi:
— Kaunialan tuleva valtiatar saapuu. Mitä siihen sanot, täti kulta?
Kristiina täti pysähtyi ja löi kätensä yhteen.
— Puhutko totta, Ulrik? Voi sinä veitikka, petät vanhaa tätiäsi.
— Näytänkö siltä? sanoi Ulrik, ja täti luki hänen säteilevistä kasvoistaan totuuden.
— Hän on siis suostunut ottamaan sinut, köyhän miehen?
— Köyhän pehtorin. Miehen, joka on alentunut rupeamaan sukukartanonsa ensimmäiseksi palkkalaiseksi. Niin, täti kulta, se on ihmeellistä, mutta totta.
Kristiina täti tunsi jalkojensa pettävän. Hän istuutui raskaasti verannalla olevaan tuoliin ja kätki kasvonsa nenäliinaan.
Mutta seuraavassa tuokiossa hän huiski nenäliinalla Ulrikia kohti ja nauroi kyynelissä.
— Mene syrjään, vekkuli, äläkä seiso siinä katsomassa, kuinka vanha tätisi ulisee.