Ulrik Schöring katseli häntä hellä ilme kostuneissa silmissään.
— Jos minä jostakin kiitän Jumalaa, täti kulta, niin kiitän häntä siitä, että hän on antanut minun tuntea kaksi sellaista sydäntä kuin sinun ja Minnan.
— Mutta, Ulrik, sanoi vanha neiti rauhoituttuaan. — Sinä et koskaan ole sanonut minulle, mistä syystä tahdoit esiintyä köyhänä?
Ulrik Schöringin kasvot synkistyivät hetkeksi.
— Sinähän tiedät, mitä kokemuksia minulla on naisten suhteen. Betty oli opettanut minua halveksumaan heitä. Ja minä halveksuinkin, missä ja koska heitä tapasin. Kunnes näin Minnan. Hän oli silloin kotimatkalla Helsingistä. Satuimme samaan vaunuosastoon. Hän oli jonkun naisystävän seurassa. Minä luin englantilaista sanomalehteä, ja he luulivat minua nähtävästi ulkomaalaiseksi. He juttelivat varsin vapaasti, toinen kertoi jostakin heidän yhteisestä ystävästään, joka oli mennyt naimisiin köyhän miehen kanssa. Minna huudahti: — Minä en ainakaan koskaan ota köyhää miestä. Pelkään ja inhoan köyhyyttä.
Katselin hänen suloisia, puhtaita kasvojaan ja äkkiä — en tiedä mikä minuun meni — päätin saada hänet rakastamaan minua, mutta ei rahojani — minua itseäni, olemustani.
— Ja sitten sinä pakotit meidätkin, minun vanhan rehellisen ihmisen ja kelpo Fred Hasselin näyttelemään komediassasi. Häpeä, Ulrik Schöring, sinä olet viekas ihminen etkä ansaitse suurta onneasi.
Vanha neiti uhkasi sormellaan, veitikka silmässä.
— Niin, täti, mutta nyt olen hänet voittanut, ja nyt on komedia lopussa. Tänä iltana saavat kaikki tietää, kuka on Kaunialan oikea isäntä.
Kristiina neiti katseli ylpeänä suosikkinsa miehekästä olemusta. Samalla levisi varjo hänen kasvoilleen. Hän ajatteli Olivia Schöringiä. Kaunialan koditonta emäntää, joka oli kuollut köyhänä ja ystäväinsä hylkäämänä Kristiina tädin pienessä huoneessa.