Harjula jäi taakse.
Ja nyt hän oli täällä, Kaunialassa.
Mutta miksi?
— Saitko varmoja tietoja? kysyi Ulrik Schöring Hasselilta matalalla äänellä.
— Kukaan ei Hampurissakaan tiennyt mitään, jota en olisi jo ennestään tiennyt. Mutta olen väsynyt etsimään ja kyselemään. Otan Markin pojakseni — hän on orpo ja minä lapseton — me kaksi sovimme yhteen. Ja sitten en enää etsi.
Ulrik löi häntä olalle.
— Oikein puhuttu, Hassel. Pois turha mietiskely ja raskasmielisyys. Tunnen taas vanhan tarmokkaan Fred-veikkoni. Nyt on meillä yksi ilonaihe lisää tänä päivänä.
Hassel vihelsi. Se oli vanha tuttu tervehdys heidän kesken niiltä ajoilta, jolloin he kamppailivat yhdessä ja tahtoivat toisiaan rohkaista.
Hän vei Markin huoneeseensa ja keskusteli hänen kanssaan kauan. Poika oli ujo ja arka, ei ollut niinkään helppoa saavuttaa hänen luottamustaan.
Mutta ystävät heistä täytyi tulla. Hän tunsi jo rakastavansa tätä poikaa, jolla oli hänen pikku vaimonsa silmät ja ääni.