— Ehkäpä joku insinööri, siltä minusta tuntui hänen keskustelustaan. Ja vaatimattomissa oloissa elänyt.
— Et kai tarkoita, että hän olisi köyhä? sanoi Martta äänellä, jossa selvästi saattoi lukea pettymystä.
Hän oli sisaren kertomuksen aikana ennättänyt punoa juonen romaaniin. Minnan tuli hänen mielestään joutua rikkaaseen avioliittoon, hän oli kuin luotu loistamaan. Martalla oli käytännöllisistä lahjoistaan huolimatta suuri taipumus hempeämielisyyteen. Hän rakasti kaihomielistä runoutta ja haikeita lemmenlauluja. Arkipäiväisten askareittensa lomassa hän mielellään piirteli rohkeita tulevaisuudenkuvia, enimmäkseen kuitenkin Minnalle ja Lotille, jotka hänen mielestään perheen kaunottarina olivat itseoikeutettuja onnen lempilapsia. Jos joku olisi vaatinut häntä tilille siitä, mitä hän sisimmässään itselleen unelmoi, olisi hänen punastuen täytynyt tunnustaa rohkeimmissa unelmissaan haaveilevansa pientä punaista pappilaa, jonka emäntänä askaroi häntä itseään varsin lähellä oleva henkilö.
— Oliko hän kaunis? kysyi hän edelleen.
Minna nauroi:
— Martta, Martta, minä näen sinun ajatuksesi. Mutta vapautan sinut heti turhista kuvitteluista. Hän oli miltei isän ikäinen, laiha ja kuiva ja ruskea kuin pergamentti. Ja nenä hänellä oli hirveän iso. Aivan kuin Rastasnokka-kuninkaalla.
Minna kohosi seisomaan ja astui ikkunan luo.
— On ihanaa olla kotona, ihanaa olla vapaa, ihanaa, että vanha kauppaneuvoksetar on Wisbyssä asti. Ja nyt nukumme.
Hän pujahti vuoteeseen.
— Hyvää yötä, pikku pappilan muori. Näe makeita unia Hesekielistäsi.