"Anteeksi, neiti", sanoi hän. "Kuulin teidän olevan vailla hevosta. Suvaitsetteko käyttää minun hevostani?"
Kulmakarvani ja suupieleni vetäytyivät nopeasti alkuperäisiin olomuotoihinsa ja kasvoni osoittivat — pelkään — liian avomielisesti mielihyvääni. Onneksi oli minulla sentään sen verran omanarvon tuntoa jäljellä, että tein siroimman kumarrukseni ja lausuin silmät maahan luotuina:
"Kiitän teitä, hyvä herra, mutta minun on mahdoton käyttää hyväkseni avuliaisuuttanne."
"Miksi niin?" kysyi hän siekailematta. "Kuulin teidän kysyvän tietä Pikkupappilaan. Sattumalta tiedän sen olevan samalla taholla kuin minun matkani päämäärä. Ajopeleissäni on tilaa, miksi ette käyttäisi sitä hyväksenne?"
Asia oli todella perin yksinkertainen ja selvä. Jätin siis matka-arkkuni asemalle säilöön, otin pienen matkalaukkuni ja kiipesin portaiden edustalla odottaviin kieseihin.
— Mutta, Minna! Martta oli kauhistuneena kohonnut istumaan. — Et kai tarkoita, että ajoit ventovieraan herran kanssa keskellä päivää maantiellä!
— Tarkoitan kyllä, sisko kulta. Mutta olisiko sinusta ollut parempi, jos olisin tehnyt sen keskellä yötä ja syrjäteillä? vastasi Minna nauraen.
— Kai hän ainakin ojensi sinulle käyntikorttinsa? Ja sinä hänelle?
— Ikävä kyllä ei minulla sattunut olemaan sellaista. Eikä nähtävästi hänelläkään, koska hän vain mutisi jonkin nimen, josta en saanut selkoa.
— Kuka hän mahtoi olla?