— Sinä olet sietämättömän sekava puheissasi, Ulla, sanoi Liisi. — Minä selitän asian Minnalle. Mooses sedällä oli veli, merikapteeni. Hän kuoli pari vuotta sitten Hampurissa, ja hänen leskensä palasi viime vuonna Suomeen. Mutta matkalla hänkin sairastui ja kuoli melkein heti Suomeen tultuaan. Hän jätti jälkeensä sievähkön omaisuuden ja pienen pojan. Miehen omaiset — Harjulan setä ja pari sisarta — jakoivat omaisuuden keskenään, mutta poika jäi ilman, sillä hän oli vain kapteenin ottopoika, ja laillista testamenttia ei ollut. Sukulaiset päättivät silloin jakaa pojankin, niin että kukin noista kolmesta pitää poikaa luonaan vuoron perään, kunnes hän kasvaa niin isoksi, että itse kykenee ansaitsemaan elatuksensa. Nyt on Kemellien vuoro pitää häntä.
— Minä oikein palan uteliaisuudesta nähdä häntä. Mahtaa olla mielenkiintoista olla ulkomaalainen. Minä olisin hirveän mielelläni joku hindu-tyttö Ganges-virran rannalta, puheli Ulla innoissaan.
— Tyydy sinä suomalaiseen sukuperääsi, sanoi Martta kuivasti. — Tuosta saat työtä. Pura tämä minun ristikkäinen pumpulihameeni. Äiti arveli, että siitä tulee sinulle vielä hyvä arkipuku.
Ulla kohotti ruskeata, varsin haalistunutta pumpulihametta.
— Pitääkö minun saada tästä puku? Se on sydäntäsärkevää. Miksi minulle aina pienennetään vanhoista? En ole vielä eläissäni saanut uudesta kankaasta hametta. Jospa minulle ommeltaisiin edes Minnan puvuista, niissä on aina sekä väriä että mielikuvitusta. Mutta Martan puvut ovat toivottoman käytännöllisiä ja ikäviä. Ah, kunpa kerran saisin valita itselleni puvun. Siitä vasta tulisi kaunis.
— Millainen siitä sitten tulisi? kysyi Minna.
— Sininen kuin taivas, vastasi Ulla haaveellisesti. Ja koristettu valkoisilla pitseillä kuin pilvenhattaroilla.
— Hohhoh, ivaili Liisi. — Miltä sinä näyttäisit taivaansinisessä, sinä, joka olet ruskea kuin kahvipapu!
— Älä loukkaa minua, Liisi, sinä luulet, että minä olen kuin mikäkin puukuva, mutta on minullakin sielu. — Minulla on aina ollut kolme toivomusta, kunpa ne kerran vielä toteutuisivat elämässäni. Tahdotteko kuulla, mitkä ne ovat?
— Tietysti, vastasivat sisaret.