— Ensimmäinen toivomukseni on, kuten äsken sanoin, että saisin taivaansinisen puvun. Toiseksi toivoisin itselleni silmälasit, sellaiset nimittäin, joita käytetään nenällä ja joista riippuu pitkä musta silkkirihma, ne antavat niin perin arvokkaan ja ylimyksellisen näön, ja kolmanneksi — niin kolmanneksi toivoisin, että minusta kerran tulisi suuri kirjailijatar. — Miksi nauratte? Minulleko? Se on minusta hyvin loukkaavaa. En koskaan enää usko teille sydänporojani.
Ja sisimpäänsä saakka loukkaantuneena Ulla poistui päättäen, ettei ikinä enää paljastaisi tunteitaan vanhempien sisarten pilkattavaksi.
Seuraavana päivänä sanoi äiti:
— Liisi ja Ulla, te voitte mennä Harjulaan tänään viemään takaisin pirran, jonka keväällä lainasimme.
Ulla hypähti pystyyn kaataen tuolin innoissaan.
— Saammeko todella lähteä! Kuinka äärettömän hauskaa! Mitä äiti arvelee, panenko valkoisen pikeehameeni ylleni vai harmaan?
— Valkoinen on aivan liian hieno. Harmaa kelpaa kyllä.
— Mutta valkoisessa esiinnyn edullisempana.
— Kenelle sinä nyt sitten tahdot esiintyä niin edullisena? Elviira täti katsoo vain, onko pukusi siisti. Ja Miili ja Naimi samoin.
— Mutta äiti, eikö äiti muista, että se uusi poika on tullut Harjulaan?