— Mikä uusi poika? Ah niin, se orpo raukkako? Mene sinä vain harmaassa puvussasi, Ulla raiska, tuonikäiset pojat eivät huomaa, mitä tytöillä on yllä.
— Kummallista, etteivät äidit välistä lainkaan ymmärrä asioita, ihmetteli Ulla pukeutuessaan nyrpeänä harmaaseen pumpulihameeseensa. — Jos olisin saanut valkoisen hameen, tekisin tietysti syvemmän vaikutuksen poikaan. Tahtoisin hirveän mielelläni vaikuttaa häneen yllättävänä ilmestyksenä. En ole vielä koskaan nähnyt ulkomaalaista. — Etkö sinäkin, Liisi, ole jännityksessä?
Liisi palmikoi pitkiä tummia hiuksiaan haluttoman näköisenä.
— Mistä syystä? En ainakaan tuon pienen ottopojan tähden. Paljon jännittyneempi olen näkemään joudutko koskaan valmiiksi, että minä pääsen kotiin ajoissa. Olen päättänyt tänään vielä kerrata epämurtoluvut.
— Tavattoman tunteeton olento, tuo Liisi. Me menemme näkemään uutta ulkomaalaista poikaa, ja sinä vain puhut epämurtoluvuista. Sinusta tulee varmaan vielä joskus kansakoulunopettaja, yhtä kuiva ja hapan kuin neiti Salomaa.
— Kansakoulunopettaja! Ei sinne päinkään, minusta tulee ylioppilas. Niin juuri, älä katsokaan minuun niin hämmästyneenä. Minna on kertonut, että pari hänen tyttötuttavistaan aikoo suorittaa ylioppilastutkinnon. Kyllä naisetkin nykyään voivat tulla ylioppilaiksi, vieläpä maistereiksikin. Uskotko?
Ulla ei vastannut. Liisin kunnianhimo oli hänen mielestään rajaton. Se masensi hänet kokonaan. Maisteriksi! — Se oli ennen kuulumatonta. Miksi ei yhtä hyvin professoriksi tai kuvernööriksi? Ja aikoiko hän siinä tapauksessa pukeutua housuihin ja käyttää kävelykeppiä? Ja ehkä polttaa piippua? Us-ko-ma-ton-ta!
Ääneti ja mietteissään hän astui sisaren jäljestä, kun tämä pirtaa kantaen lähti kulkemaan Harjulaa kohti.
Harjula oli vanha perintötila. Sen omistajat, Kemellit, olivat vuosikymmeniä viljelleet maata, eläneet ahkeraa, säästeliästä elämää ja koonneet huomattavan omaisuuden. Päinvastoin kuin Kaunialan Schöringit, jotka olivat rakastaneet loistoa ja iloisia seuroja, he olivat osanneet eristäytyä kaikesta turhamaisuudesta ja elämän koreudesta. Matala, vihertävänharmaaksi maalattu asuinrakennus näytti heti taloon tulijalle huomauttavan: — Jos sinulla on jonkinlaisia vaatimuksia kauneuteen ja viihtyisyyteen nähden, niin luovu niistä ajoissa. Täällä ei turhuudella ole sijaa.
Harjulan herra oli hidas, harvapuheinen ja pahojen kielien mukaan typerähkö. Hänen vaimonsa oli pitäjän entisen kruununvoudin tytär, pitkä, luiseva ja tuikea nainen, varma puheissaan ja nopsa töissään. Lapsia oli talossa kuusi. Jaakko, vanhin, oli pitkä ja puiseva kuten äiti. Hän oli vuosi sitten saanut ylioppilaslakin, aikoi papiksi ja vaati jo itselleen kaikkea sitä arvonantoa ja huomiota, mitä hänen mielestään hengelliseen säätyyn lukeutuvan henkilön osaksi oli tuleva. Kaksoset Miili ja Naimi tulivat isään, molemmat hitaita, hiljaisia ja hyväsydämisiä. Naimi oli kuitenkin jossain määrin Miiliä vilkkaampi. Seuraava järjestyksessä oli nelitoistavuotias Mikko, valkotukkainen, kesakkoinen ja lihava. Äidin ja sisarten mielestä hän oli lahjakas poika, muut ihmiset pitivät häntä huonostikasvatettuna nulikkana. Mikkoa nuoremmat lapset, tyttö ja poika, olivat kilttejä, valkotukkaisia, sinisilmäisiä vekaroita.