— Mikko, sinä olet halpamainen, oikein matalamielinen, huudahti Ulla punoittavin poskin. — Mark on vieras talossa, ulkomaalainen, ja sen sijaan että olisit hänelle kiltti ja kohtelias, olet oikein epähieno. Minä en enää koskaan rupea sinun puolueeseesi krokettipelissä.
— Kas, kas, neiti Nokkaviisas, tulta tappuroihin. Onko Markus lellipoikasi?
Ulla nielaisi viimeisen korpunmurunsa. Sitten hän loi musertavan katseen Mikkoon ja nousi seisomaan.
— Meidän täytyy nyt lähteä kotiin. Hyvästi, Mark, tule pappilassakin käymään Emman kanssa tai Naimin ja Miilin mukana.
— Ihmettelen, että saatoit olla niin rauhallinen, Liisi. Sinä olet kylmä kuin kiiski. Tätikin puhui niin loukkaavasti.
— Osaan hillitä itseni, vastasi Liisi. — Kyllä kuluu aikoja, ennen kuin taas menen Harjulaan.
— Siellä on todella hirveän ikävää. Mark raukka, hän varmaan nääntyy. Näitkö, miten surulliset silmät hänellä oli? Oi, Liisi, hän oli mielestäni kuin viimeinen Hohenstaufi vankeudessa.
— Lorua. Viimeinen Hohenstaufi oli vangittuna Bolognassa. Vertauksesi ontuu pahasti.
— Niin, niin, mutta sittenkin. Hän näytti niin romanttiselta. — Mutta voitko sanoa, Liisi, miksi Elviira täti on niin kauhean saita? Eivätkö he ole rikkaita?
— Juuri siksi he ovat saitoja. Köyhät, sellaiset kuin me, eivät koskaan ole saitoja.