— Ulrik rakkaani, olen niin pahoillani.
— Mihin tautiin hän kuoli? kysyi Kristiina täti.
— Tuohon vanhaan sydänvikaansa. Hän kärsi siitä jo Amerikassa, ja se paheni luonnollisesti vaimon ja lapsen katoamisen jälkeen.
Hän peitti kasvot käsiinsä.
— Hassel poissa — old fellow — mutisi hän. Sitten hän hillitsi itsensä. Minna, sinä ja minä lähdemme Berliiniin tukemaan hänen leskeään.
— Ja Markia, sanoi Minna pyyhkien kyyneleen silmästään.
— Luulenpa, että poika on enemmän lohdutuksen tarpeessa kuin Noora, mutisi Kristina täti.
Minna loi moittivan katseen vanhaan tätiin. Hän ei käsittänyt tämän vastenmielisyyttä Nooraa kohtaan.
Jo seuraavana päivänä Ulrik ja Minna matkustivat Helsinkiin jatkaakseen sieltä matkaa Berliiniin. He tapasivat Nooran rauhallisena ja arvokkaana. Surupuvussa hän näytti Minnaa paljon vanhemmalta, vaikka he olivatkin yhdenikäiset.
Minna itki haikeasti sulkiessaan ystävättären syliinsä.