— Oi, Noora, nyyhkytti hän, olen niin suruissani tähtesi, lemmikkini, niin sanomattoman suruissani.
— Kiitos, Minna rakas, lausui Noora. Hän suuteli viileästi Minnaa poskelle ja irtaantui sitten rauhallisesti hänen syleilystään.
— Olen kiitollinen, että tulitte, hän ojensi kätensä Ulrikille. Fred kuoli niin, äkkiä, pelkään, että hänen asioissaan on koko lailla järjestämistä. — Olen pahoillani, ettei täällä ole kaikki niin mukavasti kuin soisin. Fred suunnitteli kyllä huoneistomme laajentamista, mutta se jäi kesken, kuten niin moni muukin seikka, lisäsi hän vieden vieraansa heille varattuun huoneeseen.
— Tässä, Minna, on kampauspöytäsi, pelkään, että siitä puuttuu yhtä ja toista tärkeätä, johon sinä olet tottunut. Ja tässä on kylpykomeronne. Sen Fred teetti vähän ennen kuolemaansa. Se on amerikkalaista tyyliä. Ja nyt eroamme hetkeksi. Kello yksi syömme toisen aamiaisen. Sitä ennen on minun vielä vastaanottaminen surukäyntejä.
Hän nyökkäsi levollisesti tummatukkaista päätään ja poistui.
Minna vaipui uupuneena mukavaan nojatuoliin ja katseli Nooran jälkeen, kunnes ovi sulkeutui. Miten Noora oli muuttunut! Niin vieraaksi. Ja miten ihmeellisen hyvin hän hillitsi surunsa. Se johtui tietysti hyvästä kasvatuksesta.
— Eikö sinusta Noora ole kehittynyt ja kasvanut sielullisesti? kysyi hän mieheltänsä.
Ulrik Schöring ei vastannut. Hän istui alakuloisissa mietteissä.
Fred Hassel oli niin usein pyytänyt häntä tulemaan Berliiniin vierailulle hänen kotiinsa. Nyt hän oli täällä, mutta ystävä oli poissa. Uskollinen, kelpo sydän oli laannut sykkimästä.
Ovea raoitettiin, kalpeat pojankasvot kurkistivat huoneeseen.