— Mark!
He olivat unohtaneet hänet! Poika pysähtyi kynnykselle. Hän oli kasvanut ja laihtunut. Suurissa, tummissa silmissä oli pohjattoman surullinen katse.
Tällä hetkellä Minna muisti Kristiina tädin sanat: "Pelkäänpä, että Mark on enemmän lohdutuksen tarpeessa kuin Noora."
Minna veti pojan luokseen. Mark epäröi hetken. Sitten painoi hän päänsä Minnan olkapäälle ja puhkesi hiljaiseen, kiihkeään itkuun.
Minna siveli hänen kiharoitaan.
— Rakas pikku Mark. Oma ystäväni, elä itke niin kovin katkerasti. Isän on nyt hyvä.
— Ei ole enää isää, ei mitään isää, nyyhkytti Mark.
— Mutta Mark, onhan sinulla äiti —? Minna tunsi pojan kiinteän otteen höltyvän — ja olemmehan me sinulla, Ulrik setä ja minä ja Pikkupappilan pastorin rouva ja kaikki muut ystäväsi Suomessa.
Päivällispöydässä saivat Noora ja Ulrik Schöring pitää huolen keskustelusta. Minna istui ääneti mieli ankeana. Hän tutkisteli Markin kalpeita kasvoja ja ihmetteli itsekseen. Mikä poikaa vaivasi? Hän suri syvästi isän kuolemaa, se oli selvä, mutta noissa kapeissa, laihtuneissa kasvoissa luki jotain muutakin kuin pelkkää surua. Niissä oli sama vieras, itseensäsulkeutunut ilme, joka Minnalle oli tuttu niiltä ajoilta, jolloin Mark oli kasvattina Harjulassa. Juuri tuonnäköinen hän oli silloin, kun Minna hänet yllätti vanhassa ladossa, minne hän oli kätkeytynyt Harjulasta karattuaan.
Noora kutsui palvelijan luokseen ja sanoi puoliääneen: — Viekää veljelleni tarjottimella ruokaa. Hän ei jaksa tulla syömään.