— Fred ei ole jättänyt mitään määräyksiä kasvattipoikansa suhteen. Minulla ei ole muuta osviittaa kuin oma järkeni ja omatuntoni.
— Kasvattipoika, Noora, onko Mark mielestäsi vain Fredin kasvattipoika?
— On.
Nooran vastaus oli lyhyt ja jyrkkä.
— Mutta Fred oli vakuutettu siitä, että Mark oli hänen oma poikansa.
— Minä en koskaan siinä asiassa ymmärtänyt Frediä. Ja luulen, että Fred itsekin viime aikoina epäili erehtyneensä. On ymmärrettävää, että hänen rakkauttakaipaava yksinäinen sydämensä kiintyi poikaan omituisen yhdennäköisyyden nojalla. Mutta se, että pojalla sattui olemaan Fredin vaimo vainajan silmät tai nenä, ei vielä riitä vakuuttamaan minua. Ja kuten sanottu, Fred tuskin enää tultuaan pikku Gretelimme isäksi itsekään uskoi romanttista haavettaan. Muutoin hän kai olisi tehnyt jotain määräyksiä pojan suhteen.
— Fred kirjotti kuitenkin viimeisessä kirjeessään minulle selvin sanoin, että hän oli päättänyt antaa Markille täydet lapsen oikeudet — perintöönkin nähden, lausui Ulrik vastenmielisesti.
Noora suoristi vartaloaan.
— Sitä minun on vaikea uskoa. Missään tapauksessa hän ei sitä ole tehnyt. Minulla ei siinä suhteessa ole minkäänlaisia velvollisuuksia, Fredin tähden kasvatan Markin, kunnes hän tulee täysi-ikäiseksi. Mutta en aio suostua siihen, että hän pyrkii minun — meidän tyttäremme vertaiseksi. Minulle on hän aina oleva vain löytölapsi, joka Fredin herkkäuskoisuuden nojalla on kohonnut väärään asemaan. Lapsen oikeuksia en koskaan aio myöntää hänelle.
Ulrik ei enää jatkanut keskustelua, Noora näytti taipumattomalta. Hänen kantaansa ei voinut järkyttää. Ja hän oli oikeassa. Todistuksia puuttui. Kukaan ei voinut pakottaa häntä tunnustamaan Markia, kun ei pojan isä ollut sitä tehnyt. Olihan jo paljon sekin, että Noora lupasi edelleen pitää huolta pojan kasvatuksesta.