— Hän on karannut sieltä, minne Noora oli hänet sijoittanut.
Elviira rouva nautti silminnähtävästi hämmästyksestä, mikä kuvastui kaikkien kasvoilta.
— Karannut, toisti Minna soinnuttomasti.
— Niin juuri — karannut. Eikä se ole ensi kertaa. Muistatte kyllä vielä, miten hän karkasi meiltä, ja teidän Ullanne kätki hänet heinälatoon. Vieläkin minua harmittaa, että Mooses silloin oli sellainen vätys, ettei opettanut pojalle huutia.
— Kenenkä luota Mark on karannut, kysyi pastori.
— Noora ei tahtonut pitää poikaa luonaan, vaan lähetti hänet maalle erään opettajan luo, — tunnettehan Nooran — hän on suloinen ja hyvin kasvatettu ja mallikelpoinen, aivan kuin Tyyrakin, mutta itsekäs ja omahyväinen.
— Siinä olen kerrankin samaa mieltä kanssasi, Elviira Kemell, lausui Kristiina täti.
Harjulan rouva ei ollut kuulevinaan huomautusta.
— No niin, jatkoi hän, Mark oli pari kolme viikkoa tämän oppineen ja ankaran herran valvonnan alaisena. Ja sitten eräänä kauniina päivänä ilmoitetaan Nooralle: "Poika on kadonnut. Onko hän Berliinissä?" Noora pelästyi luonnollisesti, niin paljon kuin hän ylimalkaan katsoo hyväksi pelästyä, ja pani poliisin liikkeelle. Mutta poika oli poissa ja pysyi poissa. Häntä ei löydetty mistään.
— Mark raukka, äänsi pastorin rouva hiljaa. Kaikki olivat vakavia. Ulrikin poskille oli kohonnut tumma puna.