— Siinä olet oikeassa, sanoi hänen miehensä.
— Ja muutenkin arvelen, että pikku padoilla on korvat, virkkoi Martta vihjaisten päällään Lottiin, joka sopessa istui sitomassa Mossensa käpälää.
KAHDEKSASTOISTA LUKU.
Tädit olivat syntymäpäivillä raatimies Karellin luona. Ulla ja Rakel istuivat kotona läksyihin syventyneinä. Tai oikeammin vain Rakel, sillä Ullan ajatukset harhailivat pian loitolle Mamren tammistosta ja Lotin vaimosta. Hänen katseensa oli kiinnittynyt punaisiin puolanmarjoihin ja sammaleihin, joilla Agata täti oli koristanut sisä- ja ulkoikkunain välit, ja ne herättivät muistoja, haikeita ja iloisia. Miltähän nyt näytti Keinumäenharju? Olikohan se vielä lumen peitossa? Etelärinteellä saattoivat sinivuokot pian puhjeta esiin? Siellä ne aina ensimmäiseksi kukkivat. Lukoissa oli vielä lunta koko lailla, mutta lehtimetsä eli jo kevään merkeissä.
Ah, ollapa nyt siellä tällaisena valoisana kevätiltana!
Sitten hänen silmänsä kyyneltyivät. Hän ajatteli Markia.
Missä oli Mark?
Emma Kemell oli kirjoittanut hänelle varsin väritetyn kirjeen, jossa Mark esiintyi oikeana teatterikonnana. Mutta Ullalla oli omat ajatuksensa asiasta. Hän tunsi jo Kemellien käsityskannan Markista ja tiesi Emman liioittelevan. Äiti oli vain muutamin sanoin kosketellut Markin katoamista. Ulla arvasi, että Mark oli toteuttanut aikaisemman uhkauksensa. Hän oli karannut, koska hänen vapauttaan sorrettiin.
Sellainen oli Mark.
Äkkiä hän säpsähti.