— Tulee vieraita! huusi Joju tähystyspaikaltaan. Elviira täti ja Niemelän rouva.
Noora rypisti hienosti kulmiaan. Mutta Alma rouva ilostui. Noora oli niin harvapuheinen. Ja jäykkä. Vähältä ettei hän — oma äiti — tuntenut jonkinlaista arkuutta hänen seurassaan. Oli vapauttavaa saada puheliaampaa seuraa kahvipöytään.
Molemmat rouvat olivat punakat ja läähättivät. Helle oli ankara.
— Läksimme vähän liikkeelle, selitti Elviira Kemell. Hilda käväisi meillä, ja kun minun käteni taas ovat työhön kykenemättömät — työlästyttävä luuvalo — läksin häntä saattamaan. Halusin nähdä sen uuden mankelin, josta Miili kertoi. Kuuluu muka olevan paljon kevyempi kuin entisenmalliset. Onko siinä perää, Noora?
— On kyllä, näytän sen heti tädille. Mutta ensin kahvia.
— Nuoret menivät asemalle, selitti Hilda Hanén. He tapasivat Henrik Gyllenheimin maantiellä ja lähtivät yhtä matkaa postia kantamaan. Henrik oli käynyt Pikkupappilassa. Ulla ja Lotti istuivat Sarvimäen paroonin sukuvaunuissa yhtä huolettomasti kuin konsanaan omissa nappularattaissaan.
— Olen aina sanonut, että Anna Schöring ei osaa kasvattaa lapsiaan, huomautti Elviira rouva.
— Kaikille ei ole annettu kasvattamisen suurta lahjaa, huomautti Alma Örnfelt arvokkaasti. Tyyra armaani, oletko ollut uimassa?
Tyyra oli astunut verannalle. Hän oli kaunis katsella. Hoikka ja notkea hän oli kasvultaan, valkoinen kaula kannatti sirosti muodostunutta päätä, mustat hiukset levisivät valtoinaan ja kylvyn kostuttamina pyöreille olkapäille. Iho oli maidon valkea, suu pieni ja täyteläinen.
Hilda rouva katseli häntä peittelemättömällä ihastuksella, Elviira rouva tuhautti nenäänsä. Alma pöyhisteli aivan liiaksi kauneilla tyttärillään. Hänet valtasi vanha, voittamaton halu masentaa tämä onnellinen, alati tyytyväinen sisar.