Lotti katseli pitsikaulusta ja rauhoittui. Se oli todella harvinaisen sievä ja hieno. Ja hän oli jo kauan halunnut sellaista.
— Mutta, Ulla, nyt olet itse ilman kaulusta, huomautti Helena.
— Se on aivan yhdentekevä, kuului Ullan taholta. — Hän istui ikkunan luona kampa toisessa ja hiusnauha toisessa kädessä. Lotti on perheen kaunotar, minä en missään tapauksessa tule kauniiksi. Täytyy uhrautua perheen kunnian hyväksi.
Hän vaikeni ja jäi tuijottamaan ulos puistoon, minkä vanhat, kookkaat tammet olivat herättäneet hänessä ajatuksia ja mielikuvia, niin viehättäviä, että kaikki muu unohtui.
— Joutukaa, kello on kohta viisi, kiirehti Tyyra omasta huoneestaan. Hän oli poistunut toisten luota, heti murhenäytelmän alkaessa. Tyyra karttoi ikäviä kohtauksia.
— Kuulkaa, tytöt! Minun hameeni on niin konstikas, etten parhaimmalla tahdollakaan saa sitä napitetuksi. Auta sinä, Helena, niin olet kiltti.
Se oli Emma. Punakkana ja kiihtyneenä hän ilmestyi huoneesta, joka oli annettu hänelle ja Tyyralle yhteisesti asuttavaksi.
— Olen ponnistellut puolisen tuntia ja nyt minusta tuntui, että jotakin repesi, kun kiskoin tätä ylleni.
— Emma rukka. Puoli selkää on ratkennut. Nouda lankaa ja neula, niin ompelen sen kokoon. Minun ompelulippaassani on.
Emma näytti surkealta, tukka oli pörröllään, hame rypistynyt, selässä pitkä repeämä. Helena korjasi näppärin neulanpistoin vahingon ja auttoi puvun läähättävän tytön ylle.