— Minulla ei ole muuta mukanani kuin keltainen kotikutoinen hameeni, ja se on niin ruma. Tämä on aivan uusi ja niin soma.
— Voi, voi Lotti rukkaa, päivitteli Ulla. Eikö hän voisi peittää tahraa jollakin? Esimerkiksi silkkiruusukkeella. Tai voisihan hän istua koko illan, niin että selkä peittyy?
Mutta Lotti oli lohduton. Hän riisui hameen yltään ja koetti yhdessä Helenan kanssa hangata tahraa pois. Mutta kuten Helena oli ennustanut, koneöljy pysyi hameessa. Ja nyt oli koko hameen selkä märkä ja kurttuinen.
— Ei tässä muu auta, pue keltainen hame yllesi ja nopeasti, komensi Liisi.
Nyyhkyttäen pukeutui Lotti vihaamaansa keltaiseen. Sen väri ei todellakaan sopeutunut hänen kasvoihinsa eikä hiuksiinsa rahtuakaan.
Äskeinen viehättävä keiju oli kadonnut, sijalla oli itkevä Tuhkimus.
Ulla kärsi kovia omantunnon tuskia. Hänen luvallaan oli Lauri pannut onnettoman, öljyä tihkuvan koneensa matkalaukkuun. Hän aukaisi nopealla liikkeellä pitsikauluksensa ja ojensi sen Lotille.
— Ota tämä, Uotti. Se sopii sinulle paremmin kuin minulle.
Lotti itki yhä.
Ulla sovitti kaulusta hänen hartioilleen. — Eikö olekin sievä, Helena? Sain sen lahjaksi Agata tädiltä kun läksin kotiin kesälomalle. Hän on sen itse solmustanut.