— Tiedäthän, että moititaan Nooraa siitä, että hän muka on ollut tyly Markille. Oh, tuota Markia, mitä harmia meillä onkaan hänestä ollut. Tuossa hän onkin.
Mark astui Henrik Gyllenheimin seurassa eteiseen. Jojun nähdessään hän säpsähti. Hetkisen synkisti katkera muisto hänen mieltään. Berliini johtui mieleen, iso kaupunki iloineen ja huolineen, Noora, Gretel, isä — jota hän ei saanut isäksi omaksua. Kaikki oli nyt ohi. — Kaunialassa, Minnan hellässä hoidossa, Kristiina tädin ja Ulrikin ystävällisessä seurassa oli katkeruus lientynyt. — Mutta sittenkin, kun hän nyt ensi kertaa kohtasi Jojun senjälkeen, kuin he Berliinissä olivat toisistaan eronneet — nousi kaikki entinen eloon. Tuokion mittelivät molemmat pojat toisiaan — sitten Joju loi katseensa lattiaan, kohotti sen jälleen, punastui ja kalpeni ja käänsi päänsä pois. Mark huomasi hämmästyneenä, miten kalpeaksi ja raihnaan näköiseksi toinen oli käynyt. Selkä oli entistään vinompi, iho kellertävä.
Poloinen! Saattoiko olla vihoissaan sairaalle olennolle, kun itse oli terve ja reipas?
Hän ojensi kätensä Jojulle rennon huolimattomasti aivan kuin he vasta eilispäivänä olisivat toisistaan eronneet kaikessa sovinnossa.
— Servus, Joju.
Joju vastasi toisen kädenlyöntiin vastenmielisesti. Sitten hän pahoinvointia syyttäen nilkutti portaita ylös yläkertaan.
Mark naurahti lyhyesti.
— Hän on vielä vihoissaan. Joju parka!
Mutta Henrik Gyllenheim katseli pitkään poistuvan jälkeen ja pudisti päätään mietteissään.
Heddan syntymäpäiväkutsut elivät vielä monta vuotta valoisena muistona seudun nuorten mielessä. Se oli kuin elämys Tuhannen yhden yön tarinoista vaatimattomissa oloissa kasvaneille Pikkupappilan lapsille, Harjulan Emmalle, jonka koti oli harmaa ja ikävä, ja Helenalle, hiljaisen kodin yksinäiselle kasvatille.