Hän vaikeni äkkiä. Ei, hän ei saattanut sitä kertoa. Sitä mikä kalvoi ja pakotti sydäntä. Hän oli istunut siellä, pieni typerä maalaistyttö, isompien ja ymmärtäväisten joukossa. Heillä oli oma erikoinen seurustelutapansa, sukkeluudet sinkoilivat ja räiskyivät, he nauroivat asioille, jotka hänestä olivat outoja, hän jäi kaikista syrjään, yksikseen.
Hän näki itsensä suuressa seinäkuvastimessa. Keltaisen kotikutoisen kankeat laskokset muuttivat hänen vartalonsa kömpelöksi ja tönkkämäiseksi. Kengät olivat maasuutarin käsialaa, sukat paksut. Hän oli mielestään oikea maalaistollo.
Ja varmaan Henrik oli samaa mieltä. Hän tuskin vilkaisikaan Lottiin, huvitti vain toisia tyttöjä — niitä helsinkiläisiä ja Tyyraa. Hän piti tietysti Lottia vain pikkuvauvana, jonka kanssa saattoi leikitellä arkipäivin. Ja ehkä hän oli suutuksissaan, kun Lotti oli niin arkisessa puvussa Heddan juhlapäivänä.
Joju voihkaisi. Lotti kääntyi säälien hänen puoleensa.
— Pakottaako päätäsi vielä? Maltas, minä panen kääreen otsallesi. Se tekee hyvää.
Lotti sipsutti pesupöydän luo, kastoi pyyhinliinan veteen ja laski sen Jojun otsalle.
Joju katseli häntä, kun hän siinä liikkui hiljaa ja pehmeästi kuin pieni täysikasvuinen nainen.
Jos uskaltaisi hänelle kertoa kaikki. Sanoa, ettei kääre, eivät lääkkeet häntä voineet auttaa. Ettei hän koskaan voinut parantua, ellei — — —
— Lotti, kuiskasi hän.
Lotti loi häneen viattomat sinisilmänsä. Joju puraisi huuliaan. Pöllö, mikä hän olikin! Lottihan oli lapsi, pieni ymmärtämätön tyttö vain. Hän sulki silmänsä ja haukotteli.