Henrikin kasvoille levisi hellä ilme, mutta hän ei ollut huomaavinaan toisen mielenliikutusta.
— Olen etsinyt sinua joka paikasta. Tule katsomaan Bellaa. Se on saanut pentuja. Neljä vallatonta vekkulia. Ja sinä saat niistä yhden. Tai ehkä Kaarlo pitäisi siitä enemmän.
Vaunuvajan perimmäisessä sopessa majaili Henrikin kiiltäväkarvainen ajokoira pentuineen suuressa laatikossa. Se heilutti iloisesti häntäänsä nähdessään isäntänsä ja salli murisematta Henrikin nostaa pennun toisensa jälkeen Lotin syliin.
Lotti nauroi kyyneleet silmissä.
— Miten herttaisia ne ovat! Voi, saammeko me, saako Kaarlo todellakin yhden?
Hän siveli niiden pehmyttä karvaa, kostea kuono kosketti hänen kättään.
— Pikku raukat.
Mutta hän ei vieläkään katsonut Henrikiin.
Henrik antoi hänelle aikaa rauhoittua. Sitten hän kysyi leikillisesti.
— Miksi prinsessa suvaitsee osoittaa alamaiselle tallirengilleen epäsuosiotaan?