Rouva Örnfelt kiirehti vuoteen luo.
— Rakas Jojuseni. Elä puhu noin hirveitä asioita. Oi, äiti ei jaksa sellaista kuulla. Sydänkäpyseni. Näetkö, kuinka äiti itkee?
— Mutta äiti, sinä olit aina niin pahoillasi siitä, että minä olin vinoselkäinen. Ja ajatteles, ehkä minusta tulee kyttyräselkäinen. Silloin sinä et kehtaa käydä kanssani kadulla.
Rouva Örnfelt teki torjuvan liikkeen käsillään. Hänen kasvonsa vääristyivät pidätetystä itkusta.
Mutta Joju jatkoi säälimättä. — On parempi että kuolen. Minä tulen kateelliseksi ja häijyksi, kun näen terveitä, voimakkaita poikia. Minä olen ollut niin kateellinen. Henrikille ja — Mikolle ja — ja Markille.
Viimeinen tuli hiljaa. Pojan kasvot värähtelivät. Kova sisäinen taistelu kohotti punan poskille. Hetken hän oli hiljaa, rinta huohotti, kädet puristivat peitettä.
Sitten Noora kuuli hänen kuiskaavan nimeään, arasti, väkinäisesti.
— Noora. Istu tähän viereeni. Sinä yksin, ei kukaan muu saa kuulla. Äiti, et sinäkään. Noora kertoo sitten sinulle.
Rouva Örnfelt poistui nenäliina silmillä. Hän ei ollut loukkaantunut, Noora oli aina ollut Jojun uskottu. Ja mitä salaisuuksia saattoi poikaparalla olla?
Ovella hän kohtasi Tyyran.