— En suinkaan, sisar. — Ja huokaisten Agata lisäsi: — Olen aina pitänyt Jonatan veljestämme.
— Kukaan ei saata kehua pitäneensä Jonatanista enemmän kuin minä, jatkoi Sofia neiti — mutta — sinä tiedät, sisar, että Anna ei mielestäni ole osoittanut minua kohtaan sitä huomaavaisuutta ja osanottoa, jota hänen olisi pitänyt, kun hänen kälynsä oli onneton ja hyljätty.
— Hän ehkä pelkäsi loukata tunteitasi, koetti Agata puolustaa.
— Turhaa puhetta. Sitäpaitsi sinä et ole pätevä arvostelemaan tällaisia seikkoja. Luulisin niin — luulisinpa, että minulla on tunneasioissa enemmän kokemusta. Mutta sitä sinä et koskaan ajattele. Kuka paremmin kuin minä ymmärtää, miltä tuntuu jäädä yksin ja vuodattaa kyyneliä?
Tässä Sofia neiti kätki lihavat, hyvinvoivat kasvonsa vankkaan, kotikutoiseen nenäliinaan.
— Rakas sisar, yritti Agata neiti lohduttaa, mutta sisar teki kädellään torjuvan liikkeen. — Ei, elä puhu mitään. Minä kannan suruni yksin. Niin olen aina tehnyt. Hyljätty, yksinäinen olento raukka.
Agata neiti huokasi ja koukusteli ruusunsa valmiiksi äänetönnä.
Hetken kuluttua Sofia neiti pisti nenäliinan taskuun ja lausui jokapäiväisellä äänellään:
— Elkäämme kiistelkö. Se ei ole soveliasta meidän asemassamme lasten kasvattajina. Palaan asiaan. Jotain on tehtävä veljemme Jonatanin perheen hyväksi.
— Mikä on herättänyt sinussa tämän ajatuksen, sisar?