Sofia neiti veti käsityöpussistaan esiin kirjekuoren.
— Tämä tuli tänä aamuna. Luen sen sinulle. Se on Jonatanilta.
Hän laski jälleen silmälasinsa nenälle ja luki:
— Rakkaat sisareni:
Emme ole kuulleet teistä pitkään aikaan mitään. Toivon kuitenkin, että olette terveet ja voitte hyvin. Me voimme myös kaikki hyvin. Vanhin tyttäremme Minna, rakkaan Annani kuva, viettää joulukuun 28 p. häitänsä, ja me pyydämme hartaasti, että tulisitte kunnioittamaan tätä juhlallista ja tärkeätä toimitusta läsnäolollanne. Anna lähettää hartaat terveiset. — Veljenne Jonatan.
Agata löi kätensä yhteen. — Rakas, hyvä Jonatan! Miten hauskaa olisi lähteä sinne. Arveletko, että se voisi käydä päinsä, sisar?
— Olen päättänyt lähteä. Jonatan ja me olemme ainoat eloon jääneet perheessämme. Suvun täytyy pitää yhtä. Sen lisäksi olemme vastuussa siitä, miten hänen lapsensa kasvatetaan. Minä en luota Anna Schöringin kasvatusoppiin. Se on liian kevyttä ja pintapuolista. Pelkään, että Jonatanin lapsia kasvatetaan aivan toisin kuin meitä kotona pappilassa kasvatettiin.
— Ajatteles — sanoi Agata ja katseli haaveellisesti hymyillen eteensä — Minna menee naimisiin, pieni tummasilmäinen Minna, jonka kummi minä olen. Niin vuodet vierivät. Muistatko vielä, kun hän skottilaiseen hameeseensa puettuna istui vieressäni ja opetteli sukkia parsimaan. Hän oli silloin kuusivuotias, ja nyt hän on morsian.
— Muutkin olisivat voineet olla morsiamia, sanoi Sofia kolealla äänellä — ellei kuolema olisi tullut väliin.
Peljästyen uutta tunteenpurkausta kiirehti Agata huomauttamaan: