Mark kutsuttiin sisään. Hän kuuli Nooran selityksen, äänetönnä, hämmentyneenä. Vasta luettuaan paperin, jossa isä tunnusti "rakkaan poikani Markin laillisen oikeuden periä yhdessä vaimoni Eleonooran o.s. Örnfelt ja tyttäreni Margareetan kanssa kaiken omaisuuteni", hän elpyi.
— Isä siis uskoi minut pojakseen! hän huudahti. Minä en ole vain löytölapsi.
Hän vaikeni äkkiä. Oliko hän loukannut Nooraa?
— Joju halusi tavata sinua, sanoi Noora ja lisäsi hilliten mielenliikutuksensa. — Elä ole hänelle kova, Mark, hän on hyvin heikko.
Mark nauroi ääneen. — Oi, minä olen niin onnellinen! Kuinka voisin olla kenellekään paha? — — —
Mark oli käynyt Jojua tervehtimässä. Kohtaus oli vailla kaikkea hentomielisyyttä. Joju oli kysynyt:
— Oletko minulle suutuksissasi?
Ja Mark oli vastannut:
— Kaikkea vielä!
Sitten hän oli pelannut lautapeliä Jojun kanssa ja kertonut juttuja Ulrikin hevosista ja koirista. Ja Joju, joka kauheasti oli pelännyt Markin tapaamista, rauhoittui vähitellen. Mark oli sentään rehti poika, kun noin vähällä kuittasi asian. Miten tyhmä hän oli ollut! Kantanut salaisuuttaan niin kauan, kärsinyt ja kitunut vain siksi, ettei hänellä ollut rohkeutta tunnustaa pahaa tekoaan.