Martta nousi nopeasti paikaltaan ja alkoi järjestellä kahvikuppeja. Agata täti alkoi hyräillä aviovirttä, mutta sävelet hukkuivat kahvikuppien kalinaan eikä kukaan yhtynyt virteen. Sofia täti huokasi pari kertaa, mutta ei ennättänyt vajoutua häävirren herättämään surumielisyyteen, ennenkuin Martta lennätti höyryävän kahvikupin hänen eteensä. Ja kahvi oli lääkettä, joka aina tepsi Sofia tädin sydänsuruun.
Yön kuluessa väsymys valtasi nuoremmat valvojat. Vanhemmatkin haukottelivat salavihkaa, ja keskustelu katkesi tuon tuostakin. Ja kun kalpea talviaamu koitti, ei se tavannut leivintuvassa valveilla muita kuin Johanna tädin, joka selkä suorana hämmensi porisevaa puuropataa. Muut oli uni voittanut.
VIIDES LUKU.
Martta heräsi pilkkoisen pimeässä. Pää tuntui raskaalta ja uni painoi silmiä väkisin kiinni. Hän kääntyi toiselle kyljelle nukkuakseen uudestaan, mutta tajusi äkkiä:
— Tänään on Minnan hääpäivä.
Silmänräpäyksessä hän oli vuoteesta lattialla ja haparoi tulitikkuja.
Kauheata! Kello oli jo puoli viisi. He olivat puhelleet, Minna ja hän, niin kauan illalla — sydänyöhön asti. Viimeisen yön olivat he nukkuneet yhdessä pienessä tyttökammiossa. Tänään Minna vihitään — tänään hän lähtee pois. Tuikkulampun himmeässä valossa Martta loi kyyneleisen katseen ympärilleen. Miten paljon Minnaa tämä pieni, koruton huone kätkikään!
Martan sydäntä kouristi. Tyhjäksi kävi elämä ilman Minnaa. Hän valaisi sisaren rauhallisia, kauniita kasvoja. — Jumala siunatkoon sinua, sisar kulta. Kyynel tipahti tuikun heikolle liekille. Se painui alas kuin sammuakseen, mutta kohosi jälleen. Martta asetti lampun pöydälle ja alkoi nopeasti pukeutua. Täytyi mennä herättämään palvelijoita. Ja äitiä. Ei, äidin täytyi saada nukkua vielä hetkinen.
Varpaisillaan, ettei suinkaan herättäisi Minnaa, hän hiipi arkihuoneeseen, sytytti tulen kattolamppuun ja meni herättämään Riikkaa.
— Kyllä se neiti on armoton, kun ei yölläkään anna nukkua, murisi Riikka vetäessään punajuovikasta alushametta ylleen.