Pastori kävi vakavaksi.
— Niin, niin, sisar kulta, kasvattakaa te vain tyttäret hyvään, vanhanaikaiseen tapaan. Nykyään näkee paljon surkeata villitystä nuorison keskuudessa. Eikä se ole kummakaan. Tyttäremme ja poikamme lukevat kirjoja, jota meille tuotetaan Skandinaviasta, ylimielisiä, mullistavia aatteita he niistä imevät. Tutkitaan Ibseniä, Björnsonia ja mitä kaikkea he lienevätkään nimiltään.
Martta tyrkkäsi Liisiä kylkeen.
— Sinä siinä, se kirja, jota eilen luit. Eikö siinä ollut Ibsenin nimi kannella?
Liisi kohautti olkapäitään. — Kristiina tätikin lukee Ibseniä, kuiskasi hän vastaan kiihkeästi Emme me nuoret voi aina pysyä samalla asteella kuin vanhat.
Martta päätti neuvotella äidin kanssa. Liisi oli Helsingissä omaksunut kaikenlaista vierasta oppia.
— Niin, sisaret, jatkoi pastori puhetta, me olemme teille hyvin kiitolliset tarjouksestanne ja lähetämme mielellämme Ullan luoksenne. Nyt kun Minna on poissa, tulee lasten opetus koko lailla laiminlyödyksi. Helmikuussa alkavat minun kinkerimatkani, joita kestää monta viikkoa. Ja Ulla on jo siinä iässä, että hänen täytyy saada säännöllistä kouluopetusta. Eikö niin, äiti?
Pastorin rouva nyökäytti päätään. Hän oli jo nähdessään minne päin asiat kallistuivat, ennättänyt suunnitella uuden talvipuvun Ullalle. Vanha ei käynyt kaupungissa. Täytyi teettää siitä uudesta kamelilankaisesta kankaasta, jonka hän oli kutonut itselleen arkipuvuksi. Entinen kelpasi kyllä täällä maalla hänelle.
Ullan talvipalttoo sai vielä kelvata. Napinreiät saattoi korjata ja syrjät reunustaa nahalla.
Ulla kutsuttiin huoneeseen, kuuli suuren uutisen, kiitti hämillään ja onnellisena. Vai oliko hän onnellinen? Sitä oli vaikea ratkaista. Mutta ihmeellistä se oli.