— Puh! Ulla juoksi keittiöön kuin tuuli, sieppasi luudan porstuan oven luota ja kopisti lumen jaloistaan. Sitten hän taas oli arkihuoneessa niin nopeasti, että iski nenänsä Emmaan, joka oli rientänyt hänen jälkeensä. Loukkaantunutta nenäänsä pidellen istui hän Jojun viereen sohvalle.
— Kuulkaapas kummia, minä pääsen kouluun.
— Äläs, hämmästeli Emma.
— Tädit vievät minut mukanansa, ja minulle tulee tietysti kauhean ikävä isää ja äitiä ja Lottia ja Marttaa ja pikku poikia ja koko Pikkupappilaa. Mutta oppiminen on tärkeätä, ja kun Minna nyt on naimisissa, ja isä rupeaa käymään kinkereillä, ei kukaan minua opeta. Ja minä saan ajaa monta penikulmaa hevosella.
Emma näytti alakuloiselta.
— Sittenhän minä jään tänne vallan yksin. Ja meidänhän piti ruveta lukemaan yhdessä Roosa Tannenpuria ja Jessikan ensimmäistä rukousta ja muita hauskoja kertomuksia. Ja pitää ompeluseuraa Lotin ja Lean nukkeja varten.
— Niin, mutta katsos, minulla on suunnitelma, ja sitä ei kukaan muu saa kuulla kuin sinä.
— Pitääkö meidän sulkea korvamme? kysyi Tyyra, vai marssia pois?
— Me menemme vain hetkeksi jonnekin muualle. Minne?
— Vaikka ruokasäiliöön. Tänään on minun viikkoni, ja avain on tässä.