— Minä — minä en ole keittänytkään olutjuustoa, sopersi Rakel.
— Et ole keittänytkään! Luulitko, että keittäisimme olutjuuston valmiiksi kuomireessä? Sinä olet sanomattoman ajattelematon tyttö, Rakel. Olen aivan ymmällä. Tässä nyt istun viluisena ja nälkäisenä ajettuani toistakymmentä penikulmaa — ja kun tulen kotiin, ei kasvattityttäreni ole suvainnut keittää edes tavallista iltajuomaani. Niin — sellainen on maailma. Mitä teistä nykyajan nuorista tuleekaan!
Rakel kierteli ja väänteli ruumistaan onnettoman näköisenä.
— Raasu, säälitteli Ulla itsekseen. Sofia täti on hirveän ankara häntä kohtaan.
— Minulla ei ollut maitoa, sanoi Rakel viimein hiljaisella äänellä. Ja neiti von Pfeffer sanoi kutsuvansa tädit teelle heille. Nyt hän koputtaakin.
Rakel riensi avaamaan ovea. Tulija, vanhaan kashmirshaaliin kääritty, laiha, terävänenäinen neiti tervehti iloisesti murtaen saksaksi:
— Rakkaat ystävät, tervetuloa. Mama ja minä rohkenemme pyytää teitä meille teelle. Olen leiponut piirakoita. Bitte, bitte!
— Rakas neiti Pfeffer, kun ihminen on matkustanut toistakymmentä penikulmaa kolmenkymmenen asteen pakkasessa, pysyy hän kotonansa sinne kerran päästyään eikä heti lennä vierailemaan. Kiitoksia vain kutsustanne.
— Voi, Sofia neiti, Mama olisi niin utelias kuulemaan häistä ja matkastanne ja kaikesta, Arme Mutter, hän on oikein maltiton. Ja samovaari kiehui minun tänne tullessani.
— Mennään, Sofia, koska neiti Pfeffer kerran niin ystävällisesti kutsuu, sanoi Agata neiti.