Agata neiti oli aina valmis noudattamaan vieraskutsuja.
Sofia täti kohosi tuolistaan puhkien. Rakel auttoi turkin ja villahuivin hänen ylleen ja päällyskengät jalkaan. Muut heittivät vain shaalin hartioilleen, sillä Fransiska neiti ja hänen äitinsä, leskieverstinna von Pfeffer asuivat pienessä piharakennuksessa.
Pfefferit olivat Pietarin saksalaisia. Everstin kuoltua he olivat joutuneet köyhyyteen ja muuttaneet Suomeen, missä heillä oli sukulaisia. Tytär opetti soittoa ja kieliä. Pari vuotta sitten hänet oli otettu saksan- ja ranskankielenopettajaksi "Sandin" kouluun. Siihen asti oli Sofia neiti opettanut sekä saksaa että ranskaa. Hänen opetustapansa oli ollut varsin yksinkertainen. Oppilaat lukivat sanakirjasta sanat aakkosjärjestyksessä ulkoa, opettaja kuulusteli tunnilla sanat perätysten. Ääntäminen oli sivuasia, mutta hyvin tarkasti vaadittiin sanojen ulkoluku. Jostain — Sofia neidille käsittämättömästä syystä — alkoivat lasten vanhemmat antaa selviä vihjauksia siihen suuntaan, että kieltenopetus olisi saatava uudenaikaisemmalle kannalle. Ja vaikka Sofia täti vilpittömästi halveksi kaikkea uudenaikaista, piti hän viisaampana ottaa vihjauksista vaarin. Koska Pfefferit vähää ennen olivat muuttaneet kaupunkiin, pitivät tädit sitä Jumalan järjestämänä erikoisena suosionosoituksena heidän kouluaan kohtaan. He pyysivät Fransiska neidin kieltenopettajaksi kouluunsa, ja pieni pietarilainen suostui ilomielin.
Vanha everstinna istui punaisessa plyyshinojatuolissa savuke sormissa ja pani pasianssia, kun vieraat tulivat. Pöydällä höyrysi kirkas messinkinen teekeittiö, ja lattialla everstinnan jalkain juuressa loikoili lihava villakoira. Everstinna von Pfeffer sairasti pahanlaista leiniä, josta syystä hän harvoin pääsi ulos liikkumaan. Suurimman osan päivästä hän vietti nojatuolissaan, joi teetä mahdottomat määrät, poltti ja luki Gartenlaubea.
Hän oli lihava hyvänsävyinen eukko, iloinen ja tyytyväinen, kuin vain sai kyllikseen makeisia ja savukkeita, teetä ja piirakoita.
Fransiska neiti sipsutteli kevyesti kuin pieni hamppuvarpunen äitinsä ja vieraitten kesken. Hän oli pieni ja siro, uumaltaan hoikka, mustat tekopalmikot peittivät takaraivon, korvissa riippui pitkät korvarenkaat, jotka heiluivat ja helisivät vähimmästäkin pään liikkeestä.
— Istukaa, istukaa, rakkaat vieraat. Bitte, bitte.
Tarjoilu oli mahdollisimman mutkatonta, kupit olivat eri paria, joku korvatonkin oli joukossa, ja pöytä oli vailla liinaa. Mutta vanha everstinna ja hänen tyttärensä olivat ylenmäärin ystävällisiä ja puheliaita. Tädit joivat kupin toisensa jälkeen voimakasta mustaa teetä ja söivät satumaiset määrät vastaleivotuita piirakoita. Johanna oli ääneti, mutta Sofia täti kuvaili perinpohjaisesti heidän matkansa aina siitä hetkestä alkaen, jolloin he vanhaan kuomirekeen sullottuina lähtivät matkaan kotipihalta. Ja Agata täti pisti vilkkaalla hiukan hätäisellä tavallaan aina jonkun sanan väliin.
— Ei, Sofia, anna minun kertoa. Tämän seikan minä muistan paremmin. Se oli näin — — —
Ja sitten hän jutteli, kunnes Sofia sisar taas vuorostaan otti sanan hänen suustaan.