Yksi yö nukuttiin kievarissa, huonoissa vuoteissa. Tädit pelkäsivät varkaita ja valvoivat aina yksi vuoroonsa, mutta Ulla nukkui sikeästi. Ja aamulla aikaisin taas taipaleelle pimeässä, se oli uuvuttavaa.
Ullan silmät painuivat umpeen, pää retkahti eteenpäin. Sitten hän hätkähti ja katseli unisin silmin hämillään ympärilleen. Joku oli maininnut hänen nimensä.
— Ulla nukkuu. Katsokaa.
Se oli Rakel.
— Die arme Kleine.
Fransiska neiti katseli häntä ystävällisesti.
Ja sitten sysättiin tuolit syrjään ja tädit päivittelivät, kun olivat viipyneet niin kauan. He tunsivat äkkiä väsymyksen painavan jäseniään lyijynraskaana, kiittelivät ja hyvästelivät. Ja kun vielä hetken aikaa oli molemmin puolin kiitetty toisiaan ja kursailtu, lähtivät vieraat. Ensin tädit, kaikki kolme, sitten Ulla ja viimein Rakel, yksitellen he astuivat pihan yli, jolle lumi sillä aikaa oli kohonnut kinoksiksi, katurakennukseen.
Ja viimein kaikki laskeutuivat levolle unisina ja uupuneina. Mutta Ulla ei ennättänyt lukea iltarukoustaan kuin puoliväliin, ennenkuin uni hänet voitti. Hän nukkui ja muuttihe unen siivillä takaisin Pikkupappilaan omaan vuoteeseensa lastenhuoneeseen, missä Lotti makasi somasti hymyillen keltaiset kiharat pieluksella ja kaikki seitsemän nukkea rivissä vierellään.
KAHDEKSAS LUKU.
Sandin neitien koulu oli kaupungin ainoa tyttökoulu. Se oli viisiluokkainen, kaksi alimmaista luokkaa valmisti oppilaita myöskin kaupungin lyseoon, joten niissä oli poikiakin.