— Lupasinko todella kertoa? Mutta te olette osanneet niin huonosti läksynne tänään. Minun pitäisi rangaista teitä.
Anteeksipyytävä mutina lainehti yli luokan.
— Me luemme huomiseksi. Opettaja on hyvä ja antaa anteeksi.
Fransiska neidin suuttumus suli. Lapsiraukat, he olivat olleet laiskoja ja huolimattomia — oo, se ei ollut anteeksiantamaton rikos. Heidän iällään. Ah niin, oli aika, jolloin hänkin joskus oli laiminlyönyt tehtävänsä. Kaksikymmentä vuotta sitten. Smolnassa, naisopistossa. Ja Varvara Mihailovna, hän ei koskaan lukenut läksyjään. Hän oli kaunotar, viehättävä mutta auttamattoman laiska!
Neiti von Pfeffer hymyili surumielisesti.
— Ulla saa anteeksi tällä kertaa. Ja koska kaikki muutkin osasivat huonosti, saatte saman läksyn ensi kerraksi. Mutta huomatkaa. Se on osattava silloin.
Hän loi nopean katseen kelloon.
— Ja koska meillä on vähän aikaa jäljellä, niin kerron teille tanssiaisista kenraali Millerin luona.
Luokka asettui mukavasti rauhalliseen lepoasentoon. Neiti von Pfeffer pani kätensä ristiin pöydälle ja kertoi:
Kenraali Miller oli Varvara Mihailovnan eno, hänen rouvansa oli syntyään ruhtinaan tytär. Me saimme kutsun, Varvara Mihailovna ja viisi hänen parasta ystäväänsä. Me iloitsimme — ah, kuinka me iloitsimme. Kokonaisen kuukauden me suunnittelimme pukujamme ja haaveilimme. Kun tanssiaisilta tuli, kokoonnuimme kaikki viisi Varvara Mihailovnan huoneeseen. Hänellä oli vaaleansininen silkkipuku ja kaulassa safiirinauha — Hän oli hurmaava, charmante — Neiti von Pfeffer heitti sormisuukkosen luokalle. — Minä vakuutan teille — me kaksi rakastimme toisiamme. Olimme vierustoverit Smolnassa, ja nyt hän on hovineiti, ajatelkaa, hän astuu hovin portaita, näkee keisarin ja keisarinnan. Mutta hän ei silti ole ylpeä. Hän muistaa vielä Fransiskaansa, pikku ystävätär parkaansa. — Neiti von Pfeffer pyyhki silmiään.