— Entä tanssiaiset? uskalsi joku huomauttaa.
— Niin tanssiaiset! Varvaralla oli sininen silkkipuku, minulla keltainen ja teeruusuja hiuksissa. Me olimme kuin sisarukset. Me olimme nuoria, onnellisia. Varvaran serkku oli siellä, hän oli siro luutnantti, kohtelias ja huomaavainen. Me tanssimme yhdessä kotiljongin — —
Neiti von Pfefferin silmät hohtivat, puna kohosi harmahtaville poskille, suu hymyili onnellisten muistojen kalpeata hymyä. Hän unohti olevansa köyhä, vanheneva opettajatar ahtaassa pikkukaupungissa. Entisyys loisti kullan ja ruusujen värisenä, vähäpätöiset pikkuseikat muuttuivat kohtalokkaiksi tapauksiksi, viattomat sydänsurut jännittäviksi murhenäytelmiksi.
Fransiska neiti sulki silmänsä ja kuiskasi:
"Auch ich bin in Arkadien gewesen."
Tytöt imivät ahnaasti joka sanan hänen huuliltaan. Vieras, ihana maailma avaantui heidän mielikuvitukselleen. Nuoria, kuvankauniita neitoja, solakoita, uljaita kaartinluutnantteja, kiliseviä kannuksia, tuhansien kynttiläin loistetta, ruusuja, jalokiviä. Ja kaiken tämän yllä välkkyi rusoittava aavistus salaperäisestä jostakin, jostakin ihanasta, peloittavasta, josta arasteli puhua, joka kuului siihen aikaan, jolloin hameet pitenivät ja tukka kammattiin päälaelle.
Vähän arvasi Varvara Mihailovna istuessaan kuvastimen edessä kiinnittämässä irtokiharoita vahvasti puuteroidulle otsalleen, että kaukana Suomessa parvi pikkukaupungin koulutyttöjä haaveili hänestä.
Kenties olisi hänen hovijuonien ja vehkeilyjen katkeroittama sydämensä ailahtanut ilosta, jos hän olisi aavistanut, mikä romantiikan hohde hänen vanhenevaa olentoaan ympäröi näiden punaposkisten pikku naisten mielikuvituksessa.
Tunti oli kenenkään huomaamatta kulunut loppuun. Sofia neiti pisti päänsä sisään ovesta. Neiti von Pfeffer punastui kuin lunttaamisesta tavattu koulutyttö. Arka, miltei rukoileva katse vetosi oppilaisiin. Häntä vaivasi alituinen pelko. Mitä jos ankara Sofia neiti saisi vihiä siitä, että ranskan- ja saksankielen tunneilla opetettiin yhtä paljon Pietarin muistoja kuin verbien ja substantiivien taivutusta!
Mutta tyttöihin saattoi luottaa. Kielevimmätkin, ne, jotka kotona juttelivat kaikesta, mitä koulun seinien sisäpuolella tapahtui, pitivät suunsa kiinni Fransiska von Pfefferin nuoruudenmuistoihin nähden, ja kun Sofia neiti pilkisti sisään, oli huolimaton ryhti hävinnyt, tytöt istuivat selkä suorana säädetyssä asennossa, ja jos jonkun suupielissä värähtikin petollisesti, ei sitä Sofia tädinkään tarkka silmä huomannut. Hän nyökäytti tyytyväisenä päätään ja poistui.