Mosse naukuu oven takana. Se tahtoo sisään. Ja nuket ovat unisia, kun kello on seitsemän. Minä en jouda enää kirjoittamaan memoraalejani.
KYMMENES LUKU.
Ulla on asunut tätien luona jo pari kuukautta. Hän saattaa jo nukkua illoin itkemättä pielustaan märäksi koti-ikävästä. Hän ei enää kätkeydy hämärissä johonkin soppeen, josta voi nähdä tähtitaivaan ja kuun, saman kuun, joka luo kelmeätä valoaan Keinumäen harjalle ja lystikkäihin kelohonkiin notkoissa. Hän on kirjoittanut kotiin katkeria, epätoivon purkauksia, joita ei ole koskaan lähetetty, ja tyhjiä, arkipäiväisiä kirjeitä, jotka ovat saapuneet perille ja joista äiti on lukenut rivien välistä pikku tyttönsä kaipauksen ja ikävän.
Mutta vähitellen on kalvava kaipaus ja turvattomuuden tunne kadonnut niin, että Ulla itse tuskin huomaakaan, milloin hän on ruvennut pitämään tätilää kotinaan. Kouluelämä alkaa viehättää, luvut herättävät harrastusta, toverit miellyttävät. Tietysti ei koko maailmassa ole toista Pikkupappilan veroista paikkaa, ja varsinkin illoin voi koti-ikävä vallata mielen yhtä voimakkaasti kuin alkuaikoina. Mutta hän ei enää ole kalpea ja hiljainen, hän nauraa ja puhelee entiseen tapaansa, kuvittelee ihmeellisiä elämyksiä ja rakastaa ihmisiä.
Rakel ja Ulla nukkuvat samassa huoneessa. Ullasta se tuntui ikävältä, hän ei olisi suonut Rakelin kuulevan, kun hän itkee öisin. Hän painaa kasvot pielukseen ja puree lakanaa, ettei kuuluisi nyyhkytyksiä. Rakel ei ole sellainen, jolle näyttää kyyneleitään.
Rakel on Ullaa vuotta vanhempi. Hänen tukkansa on hyvin vaalea ja päättyy pieneen, kapeaan saparoon niskassa. Hänen ihonsa on kalpea ja silmänsä haalean siniset. Hän on laiha ja soukka niinkuin lapsi, joka ei ole saanut riittävästi ravintoa. Ullan mielestä hän muistuttaa silakkaa, suolaista, hiukan käpertynyttä silakkaa. Silmissäkin on jotain kalamaista, toinen silmä katselee hiukan syrjään. Rakelin hame on ruskeanharmaata kangasta, se on aivan suora kauluksesta liepeeseen ja napitettu edestä.
Ullalle sanoo Rakel jonkinlaisella ylpeydellä, että hänen äitinsä ei koskaan vaatettaisi häntä samalla lailla kuin maailman lapset ovat vaatetetut. Ja hän ihmettelee kovin sitä, että Ullan hameessa on koristuksia, vaikka hän on papin tytär.
Mutta Ulla hienostaan epäilee Rakelin vilpittömyyttä tässä asiassa. Hän on huomannut Rakelin ihailevan kauniita pukuja, koruja ja hepeniä.
Senvuoksi, kun Rakel keittiössä astioita pestessään kysyy Ullalta, onko hänen äitinsä suruton, koska Ullalla on kaksi rimpsua hameessaan, vastasi Ulla kiivaasti:
— Äidillä on kyllä suruja niinkuin muillakin ihmisillä, mutta hän on sanonut meille, että tulee heittää surunsa Herran haltuun. Ja senvuoksi äiti on aina iloinen ja ystävällinen kaikille.