Johanna täti katsahti lieden luota pitkään Ullaan.
— Sinä tiedät kyllä, mitä minä tarkoitan, sanoi Rakel koroittaen hiukan ääntään, joka tavallisesti oli matala ja nöyrä.
Mutta silloin Johanna täti sanoi kipakasti:
— Mene noutamaan maitoa ruokasäiliöstä eläkä lörpöttele asioita, joita et ymmärrä.
Ulla istuutui puulaatikolle ja pyyhki salaa kyyneleen silmästään. Hänen mieltään karvasteli se, että Rakel arvosteli äitiä, hänen omaa rakasta äitiään. Eihän Jumala ole missään sanonut, että ihmisten tulee pukeutua rumasti.
Kun Rakel toi maidon sisään, ojensi hän Ullalle kätensä.
— Toivon, etten ole loukannut sinua, Ulla. Suo anteeksi, jos puhuin sopimattomasti.
Sellainen oli Rakel. Nöyrä ja alistuvainen, ei hänelle voinut olla suutuksissaan. Mutta sittenkään ei Ulla hänestä pitänyt. Ja Johanna täti, jolla oli niin tarkka silmä, oli sen huomannut.
— Sinulla on kova ja taipumaton sydän, Ulla, sanoi hän.
Ulla huokasi. Täti oli kai oikeassa. Ihmeellistä, miten paljon pahoja ominaisuuksia häneen oli tullut, senjälkeen kuin hän läksi Pikkupappilasta. Johanna täti sanoi usein, että kaikilla ihmisillä on paha tahto ja että maailma on synninlaakso. Kotona Pikkupappilassa oli taivas niin lähellä, tuntui siltä, ettei ollut lainkaan vaikeata olla hyvä.