— Tule usein tänne, lapsi. Täällä on liian hiljaista Helenalle.
Kun Ulla illalla lähti apteekkarin talosta, olivat hän ja Helena luvanneet toisilleen ikuista ystävyyttä.
— Niinkuin Jonatan ja David, sanoi Ulla juhlallisesti.
KAHDESTOISTA LUKU.
Rakas Ulla!
Nyt minä olen ollut täällä Berliinissä kolme kuukautta. Kun läksin Suomesta, oli täysi talvi. Kaunialassa kohosivat lumikinokset ikkunoihin asti, Kristiina täti istui uunin ääressä villahuiviin kääriytyneenä, ja Minna puhalsi hyppysiinsä maitokamarista tullessaan. Mutta Berliinissä on jo kevät. Unter den Lindenin suuret puut tuoksuvat keväälle, Tiergartenissa kukkivat tuhatkaunot ja siellä on hauska käyskennellä katsomassa leijonia, tiikereitä ja kaikenlaisia norsuja. Berliini on hirveän suuri kaupunki, kyllä nolostuisit, jos tulisit tänne. Ja kaikki puhuvat saksaa, torimuijat ja sen semmoiset. Olen nähnyt keisarinkin. Hän on hyvin vanha ja sotaisen näköinen. Mutta Bismarck vasta on muhkea, hänen rinnalleen ei kukaan piisaa. Ostin kurillani hänen kuvansa ja lähetin sen Kristiina tädille. Muistathan, että Kristiina täti ei siedä Bismarckia.
Minä soitan ahkerasti viuluani. Opettajani on hyvin taitava. Hän ärjyy ja pauhaa ja pui nyrkkiä, kun soitan huonosti. Joskus hän näpähyttää sormillekin, jos joku muu sen tekisi, raivostuisin silmittömäksi, mutta viuluni tähden kärsin mitä tahansa, sillä tahdon tulla kuuluisaksi viuluniekaksi. Mutta Noora ei pidä viulunsoitosta, se kiusaa häntä.
Sinähän tiedät, että Noora on nyt isän uusi rouva. He menivät naimisiin Helsingissä, mutta minä en ollut häissä, olin Kaunialassa silloin. Ja voi — minä itkin koko sen päivän. (Jos naurat tälle, Ulla, tulevat pienet, pahat menninkäiset yöllä luoksesi ja nipistävät sinua niin, ettet saa unta lainkaan.)
Isä tahtoo, että minä sanoisin Nooraa äidiksi, mutta siihen Noora ei suostu, hän arvelee olevansa liian nuori näin ison pojan äidiksi. Enkä minäkään tahdo häntä äidiksi sanoa. Nooralla ei ole äidin pehmeätä kättä eikä hellää katsetta niinkuin Pikkupappilan pastorinrouvalla. Ei hän myöskään ole niin iloinen ja hyvä kuin Minna. Hänen kasvonsa sanovat aina minulle: elä-tule-liian-lähelle, ja se peloittaa.
Meillä on hyvin kaunis ja komea koti, marmoriportaat ja punainen matto ja kaikki. Tietysti minun on hauska ja hyvä, kun olen isän luona, mutta soisin joskus, että Muutamat eivät olisi niin hirveän siistejä. On ikävää, kun isää alinomaa muistutetaan kaikenlaisista pikkuseikoista, milloin huone tuoksuu tupakalta, milloin hän on unohtanut vetää verhot ikkunain eteen, niin että aurinko pilaa hienoa lattiamattoa, milloin hänen takkinsa on harjaamaton. Usein isä nauraa ja sanoo iloisesti: — Noora kulta, minähän olen vain yksinkertainen työntekijä, koruton amerikkalainen yankee, et sinä minusta hienoa herraa saa.