— Minä osaan ulkoa pitkät pätkät kuningas Fjalarista, selitti Helena. Ja tiedätkö — hän hiljensi ääntään — olen lukenut pari Heinen runoa. Ne ovat ihania, suurenmoisia!
Ulla oli täynnä ihmetystä ja ihailua. Heine! Se oli suurta!
— Oletko nähnyt Manja Teleginin sisarta? kysyi hän äkkiä. Eikö hän sinusta ole ihastuttava? Niin kalpea ja romanttisen näköinen.
— Meidän proviisori sanoo hänen juovan etikkaa, siksi hän on niin kalpea.
Ulla nyökäytti päätään.
— Manja ja minä koetimme sitä keinoa. Minä tahtoisin niin hirveän mielelläni olla noin kalpea ja jännittävän näköinen. Se muistuttaa kuutamoa ja syksyn kellastuneita lehtiä. Mutta minulle kaikki epäonnistuu. Join eräänä iltana kokonaisen kupillisen etikkaa. Voi, voi, kuinka kipeäksi sitten yöllä tulin. En huoli sitä enää muistella, se oli kamalata. Tädit luulivat minun kuolevan ja itkivät kauheasti. Viimein Johanna täti keksi, että olin juonut etikkaa.
— Kerroitko, mistä syystä?
— Minä kerron aina kaikki. Vaikka kuinka lujasti päätän olla jotain kertomatta, sujahtaa se sittenkin suustani. Sille ei voi mitään.
Helena nauroi hiljaista, sointuvaa naurua. Isoäiti avasi oven ja katseli sisään.
— Luulenpa, että naurat, Helena, sanoi hän ja nyökäytti valkoista päätään. Ja Ullalle hän lausui.