Muistatko, Ulla, Pikkupappilan vanhaa latoa, jossa opetit minua, miten surut unohdetaan. Olen koettanut sulkea silmäni ja kuiskata niinkuin silloin:
"Metsien kaukainen sini."
Mutta voi — Berliinissä ei metsä suhise. Tuuli ei kanna korviin puitten huminaa. Täällä kuulee vain ajopelien kolinaa, sotamiesten askelten töminää ja suuren kaupungin humua.
Ulla, Berliini on hirveän suuri ja Suomi kaukana.
Jää hyvästi!
Mark.
Mark pisti kynän musteastiaan ja luki kirjeen alusta loppuun lävitse. Sitten hän ravisti päätään. Ei, tällaista ei kehdannut lähettää. Se oli aivan liian hentomielistä. Hän tarttui kirjeeseen ja repi sen rikki.
Ei edes Ullalle hän voinut kertoa salaista suruaan. Viululle vain.
Hän nosti viulun sen laatikosta, kohotti sen poskelleen ja veti jousta. Se lohdutti ja rauhoitti.
Mark eli omissa maailmoissaan. — — —