Mutta Noora, joka istui viereisessä huoneessa ompelupöytänsä ääressä, kohautti hermostuneena olkapäitään kuunnellessaan viulun säveliä. Hän kuten kaikki Ticklenin suvun naiset oli aivan vastaanottamaton kaikelle musiikille. Kiusaantuneena hän jatkoi kirjeen lukemista. Se oli Suomesta, hänen äidiltään ja sisälsi ikäviä uutisia. Jojun selkä oli entisestään huonontunut. Lääkäri oli neuvonut häntä matkustamaan pojan kanssa etevän erikoislääkärin luo Berliiniin. Mitä Noora siitä arveli?
Noora näytti huolestuneelta. Joju raiska! Syksystä alkaen hän oli sairastellut. Oli viisainta tuoda hänet Berliiniin. Saksalaiset lääkärit olivat taitavia. Ja Fredillä oli kyllä rahoja — onneksi. Äidin varat eivät luonnollisesti sellaista kallista matkaa myöntäneet.
Mutta Jojun täytyi tulla terveeksi. Maksoi mitä maksoi.
Soitto oli tauonnut. Mark seisoi kynnyksellä.
— Saanko mennä vähän kaupungille?
Noora kohotti silmänsä kirjeestä, varjo levisi hänen kasvoilleen. Se katosi heti, mutta Markin herkkä silmä sen huomasi. Niin oli aina, kun hän äkkiarvaamatta tuli huoneeseen eikä Noora ennättänyt hallita kasvojensa ilmettä.
— Minne menet? kysyi Noora. Hänen äänensä oli ystävällinen ja rauhallinen.
— Ostaisin pari kuvakorttia.
Mark oli revityn kirjeen sijasta päättänyt ostaa jonkun kauniin kuvakortin Ullalle. Noora katsahti kelloa, se oli viisi.
— Saat mennä puoleksi tunniksi. Kello kuusi tulee tohtori Ernst. Silloin täytyy sinun olla kotona. Senhän tiedät.