Viimein Henrik sanoi hiljaisella ja alistuneella äänellä:
"Te siis luulette, että jos minä menen Numero 50000:n luo tai jollakin muulla tavalla esitän julki vakaumukseni, julistaa Salainen Virasto minut haaveilijaksi… ja toimittaa minut… sinne…"
Virkamiehen kasvoille ilmestyi jälleen itseluottamus.
Hän istuutui tuolille leveästi, oikoen huolellisesti laskoksista heleänpunaista, yksikkönumeronsa ja säätymerkkiensä koristamaa pukuaan.
"Ymmärtäkää minua oikein", sanoi hän sitten ylhäisellä sävyllä, "seikka on seuraavaa: Meillä, Salaisella Virastolla, ei ole teitä kohtaan mitään vihollisuuksia, mutta meidän täytyy menetellä siten. Kaupunkien asujamisto sairastaa jo muutenkin yhä suuremmassa määrässä hermo- y.m. häiriöitä. Kunnianarvoisa sivistyksemme on tehnyt meidät kaikki herkiksi ja aroiksi… Me emme voi sitä enää vaatia kärsimään nälkää! Ja te tiedätte… syntyvien luvun… kenties keinotekoinen ravinto — — me pidämme sitä aivan varmana — — voi ainakin saattaa jatkuvan vähentymisen taas tasapainoon. Sentähden ei käy laatuun tuollainen julistelu: keinotekoinen ravinto vie perikatoon… me tukehdumme… tai palamme… tai mitä muuta tuo teidän vakaumuksenne lieneekään! Ajatelkaa, mikä sekasorto siitä syntyy… ei, varjelkoon! Antakaa kansalaistemme ensin hiukan tointua… voimmehan ehkä sitten ajatella muutosta. Malttakaamme, etteivät he säikähdä! Haaveksijain Talon huoneet ovat jo kyllin täynnä… ymmärrätte… Sitäpaitsi toivomme paljon uudesta asukassekotuksesta maja-asukkaitten kanssa, joille haluamme antaa kaupunkilaisten kansalaisoikeudet."
"Ymmärrän", vastasi oppinut hetken kuluttua, Gustajon silmäiltyä häntä odottavasti. "Ymmärrän teitä erinomaisesti! Mutta kysyn teiltä omantuntonne nimessä kahta seikkaa: ensiksikin, uskotteko te, että aikaa myöten, kenties… sanokaamme vuoden tai kahden kuluttua… otetaan taas käytäntöön luonnollinen ravinto, ainakin osaksi… ja että se sitten enää on mahdollista?… Ja toiseksi: mitä tapahtuu, jos ilman hajoaminen, jota siinä tapauksessa odotan, käy toteen jo puolen vuoden ajalla tai ehkä ennemminkin?"
Gustajo mietti hetken. Hänen ylpeytensä astemittari laski jälleen. Tämä vanha Henrik oli epämiellyttävän turhantarkka; hän kyseli periaatteellisia asioita, jotka asettivat toisen pulaan. Mutta nyt ei sopinut osoittaa neuvottomuutta. Hyvin arvokkaasti hän sen vuoksi vastasi:
"Ensimäiseen kysymykseen on minun mahdotonta antaa tietoa… virkasalaisuus… kuten ymmärtänette… toista taas pidän sinänsä mahdottomana. Me olemme kysyneet kolmensadan maailmankaupungin tiedekuntien mielipidettä arveluistanne. Ja kuten sanottu on olemassa erilaisia käsityksiä… mutta tämä… luulen teidän todellakin näkevän asian liian synkässä valossa!"
Henrik kohautti hartioitaan.
Hän huomasi nyt, ettei hän näin ollen eikä ylimalkaankaan pääsisi sen pitemmälle. Oltiin niin turvallisesti hyvässä uskossa, tieteeltä saatiin niin mukavaa tukea. Häntä, yksinäistä, vastassa oli suunnaton joukko.