Turhaan keskeytti Daniel hänet kysymyksillään, turhaan mutisi opas käsittämättömiä varotuksiaan.
Löytö oli vaikuttanut Henrikiin niin pelottavasti, että hän ei voinut muuta kuin huutaa ääneen, ikäänkuin kauheassa tuskassa.
Jos Gustajo olisi nyt ollut täällä, niin paljain käsin olisi Henrik tehnyt hänestä selvän! Pahaksi murharaivoiseksi eläimeksi olivat he tehneet hänet, he, jotka olivat johtaneet hänet, ja vain hänet yksin, kohtaamaan pahimman, näkemään syyn romahduksen, jota hän kuitenkaan ei voinut auttaa… ei saanut auttaa heidän typeryytensä tähden!
Mutta nyt tahtoi hän puhua… ei, jyristä… pauhata… huutaa heidät hereille helppohintaisesta, tyhmästä turvallisuudestaan!
Tämä päätös sai hänet taas järkiinsä.
Ja samalla tuli hän myös tietoisuuteen vaarasta, jota vastaan he tähän silmänräpäykseen asti olivat olleet sokeita ja voimattomia.
Hän katsahti ympärilleen ja kohtasi Danielin kalpeat, liikutetut kasvot, joka leimuvin pelästynein silmin tuijotti häneen. Sitten vilkaisi hän Robertiin.
Nuo molemmat olivat olleet sillä rajalla, missä ihmiseltä kysytään rohkeutta. Ja molemmat olivat korvaamattomat hänelle ja hänen työlleen, niinkuin hän itse oli korvaamaton kansalaistensa ehkä vielä mahdolliselle pelastamiselle! Robert 780:lle ei saisi mitään tapahtua, sillä hän tiesi tarkkaan tien, jota myöten heidän piti päästä ylös. Ei myöskään Danielille, sillä hänhän oli ainoa jäävi, lahjomaton todistaja, joka voi valaista sitä ennenkuulumatonta ihmettä, joka alhaalla vuoren pimeässä sydämessä kasvoi ja edelleen lisääntyi.
Hänen täytyi hillitä itsensä.
Ystävällisin, kehoittavin sanoin lähti hän heidän kanssaan jatkamaan matkaa.