Vaivaloisin, epävarmoin askelin seurasivat toiset häntä. Vielä kohisi vesi heidän päässään, vielä poltti ihoa sietämätön kuumuus. Daniel ei voinut olla taivuttamatta ruumistaan ja kostuttamatta palavaa kurkkuaan vedellä. Vesi maistui hirveän pahalle ja kitkerälle, mutta janontuska oli vahvempi kuin maun epämiellyttävyys.
Nyt kohosi tie.
Virrat mataloituivat ja mustat seinät tulivat kuivemmiksi.
Hädän ja kalvavan kaipauksen täyttämänä odotti Daniel vain sitä, että joka askeleella joku irtautuva hiilimöhkäle tai katoksenkivi syöksyisi heidän päälleen. Hän ei uskaltanut toivoa, että heidän onnistuisi päästä takaisin täysin vahingoittumattomina.
Äkkiä töyttäsi hän Henrikkiin, joka näennäisesti aivan suotta oli seisahtunut kesken käyntiä.
"Mikä teidän on?" kysyi hän hätääntyen.
Mutta toinen ei vastannut. Hän ei näyttänyt kuulleenkaan kysymystä.
Sitten hän yhtäkkiä huudahti. Sanat tulivat kuin nuijan iskut:
"Nyt sen tiedän!… Se on rautaa, se voi olla ainoastaan rautaa… kenties kolloidrautaa suurine molekyyleineen… Siitä tämä kuumuus! Siitä happi! Vain rauta jättää hapen ilmaan! Siis täälläkin seuraukset typenhaaskauksesta. Sielläkin oli rautaa, todennäköisesti mitä hienoimmin jakautuneena, kallioissa, ja se alkoi palaa, kun ilmaoxygeni vapautui typestä… se sytytti järven, joka nähtävästi oli täynnä liuonnutta rautaruostetta… Siitä myös johtui muutos… raudan ja oxygenin yltynyt kiertokulku… Jonkunverran siitä pääsi luonnollisesti myös ylempiin kerroksiin… käänsi sähkövirrat ja aiheutti häiriön… Nyt ymmärrän minä kaiken… Ja se on vielä vaarallisempi kuin olen ajatellutkaan!… Sanomattoman paljon vaarallisempi!"
Sanat tulivat yhtenä ryöppynä. Mustat hikikarpalot juoksivat nokisilla poskilla. Kuin raivoava puhui hän kohottaen nyrkkinsä kohti alempaa, synkkää holvia päänsä yläpuolella.